"Mutta Hän ei tahdo syntisen kuolemaa", selitti Kalle taas.
"Sanoikos ukko-Paavokin niin?"
"En tiedä, vaan Hän itse sanoo, ja Hän on totuus."
"Niin, niin Hän itse sanoo, — nyt minä sen us—kon, kun sinä — — sen sanot — Kalle."
Seurasi sitte hetkisen äänettömyys, mutta viimein puhui sairas taas änkyttäen: "siellä — — sinä tiedät — Kalle — siellä — — villasukassa — — on ne — kahdeksan—toista — — ne — — ne pienelle — — Reetalle — — muis—toksi — — kum—mistaan. — — Hyvästi — — en jaksa — — kiitos! Siunatkoon teitä —"
Sairas vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti kotveroisen.
Viimein aukenivat taas hänen silmänsä ja yhteen jaksoon puhui hän:
"täällä ei ole tyhjää, kun sinäkin olet täällä, Kalle. Tule Kalle!
Tanssitaan, nythän ovat meidän häämme. Tie auki morsiamelle! Hei!"
Silmänräpäys kului, eikä morsiammen rinta enää kohoellut. Kaikki oli lopussa, ja kyyneleet kiiluivat Riitan silmissä, kun hän ummisti lukkarin Reetan silmät. Kalle koetteli silloin siellä jotakin, joka ei oikein ottanut mennäksensä alas. Samassa alkoi vanha isäntä veisata: "maailma, sinun jätän", johon Kaisa-emäntä vapisevalla äänellä ensiksi yhtyi. Vähitellen tarttuivat virteen kaikkikin tuvassa olijat, paitsi pikku Reeta, joka vielä kuunteli lattialla isoäitinsä jalkojen juuressa.
IISAKIN ROMAANI.
"Taivas se on sininen, ja lintuiset on pienet: nepä ne oksilla laulelevat".
Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. — Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.