Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien lomitse, ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja murheelliselta.
Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisinsä vajonneena. Hän näki, kuin unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin tovereita. Hän ei kuitenkaan huomannut niitä enempää kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean, pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.
Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella, että ne eivät toteutuisikaan koskaan.
Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä yhtä ja samaa aina ajatellessaan.
Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. — Tuo niistä on mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan? Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.
Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, "minun tyttöni" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa. Soma olisi nähdä rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun valahtavan takaraivalle, ett'ei olisi tiellä suudellessa ja hyväillessä.
Ei — ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta. — Tämä se nyt mahtoi olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus puhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota setä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan, vaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut nyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri — suora narri.
Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. — Iisakki tottuikin kuvaan, eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi vuodelta mielistyi hän yhä enemmän tyttöönsä. — Toiset toverit menivät naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen "oman tyttönsä" kanssa eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja kiusasivat miehiään. Iisakin "tyttö" siihen sijaan oli aina niin iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan valittavan piioista eikä palvelijoista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea naisen perikuva, ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen kanssaan. — Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas oli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut ikipäiviksi rikkaantua, ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin rikkoa välinsä "tyttönsä" kanssa, mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä erota.
Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä, että "tyttö", se oikea laulava tyttö oli suostunut koko iäkseen rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan paikkaan, jossa "tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti kuvaili, "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi tehnyt."
Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa? Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen, ja sitte entäs se ääni!