"Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat maahanpaniaiset. — Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa käymään, vaan syrjäinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen pysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli kiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi salata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies, näkyi käyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa tuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo tietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.
"Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se tuli eräänä kolkkona yönä ja pohjosesta päin. Sen kantapäillä kulki harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa tarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden haarniskat heijastavat valon säteitä.
"Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja osoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti kyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja iltasella olivat jo unhottaneet koko asian.
"Rantalan isäntä ei tehnyt sitä eikä tätä noista kolmesta. Hän vain puoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: 'Vai rupeat sinä nyt minua kiusaamaan, hm! — Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä.' — Ei kukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä ilmaissut; — käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä kaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista kahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä. Kiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän esimerkkiä, ett'ei toinen yö kaikkia ensimäisen tähteitä ennättäisi korjata.
"Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja hänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana tiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut antaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut 'Herran rukouksen' hyvästi tavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan kuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen, joka ääneti, piippunysä hampaissa, mietteisinsä vaipuneena istui penkillä.
"'Mitä nyt, Enkeli,' kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.
"Enkeli — siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti-kumminsa, siltavoudin matamin, kunniaksi oli saanut nimen Angeelika — Enkeli toimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.
"'Hyvä; aiota sitte', käski isä.
"Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että samoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana. Tytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden vuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikkoina.
"'H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani', tavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.