"Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja rapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän yksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä lavea että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.
"Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät Ronkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä näkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun uudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja kunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä katsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen Nurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden vähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.
"Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä kuin juuri Vinkerin mökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta katsella, miten auringon viimeiset säteet iloisesti hyppelivät kirkon jyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään. Silloin tuntui katsojasta siltä kuin nuokin äänettömät ristit tahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.
"Sanalla sanoen, mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa oli kuin olisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa, jonka sisällystä kyllä voi vähäsen aavistaa, vaan eri sanojen merkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa — ja omituinen kaipauksen tunne täytti rinnan.
"Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa viehättävämpi kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta olisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea miesparka!
"Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon isäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen, hilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet Rantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta pois ja 'korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi', vanhuksen omin sanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa kurjuudesta sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa hyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa päivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut aika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan silloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.
"Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli erittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipaikoilla muuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinhea tuuli mustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui vettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan turhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo ruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä riehumaan.
"Se löysi tien Rantalaankin eikä eronnut talosta ennenkuin sai Manan majoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat toivoneet tukea elämänsä illaksi.
"Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin kuin olisi luullutkaan. Hänen mielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt liiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja toiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut Rantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan. Kalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki hänen kauniit toiveensa.
"Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän kunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin otsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä useinkin keskeytti salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki hänen lohdutusyrityksensä.