"Eräänä juhla-aamuna voi hänen kasvoiltaan sanoa ilonkin säteilevän, kun hän suuri virsikirja kainalossa astui Herran huoneesen. Sinä päivänä piti Enkelin ensikerran käydä Herran pöydällä. Tyttö olikin oikein viehättävä, kun hän nuoruutensa kukoistuksessa isänsä kanssa kirkkoon saapui, ja isän sydän sykki ilosta. Hän muisti nyt sitä hetkeä, jolloin hän itse, opetettuna autuuden opissa, kutsuttiin alttarin eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja koko seurakunnan edessä vapaasti tunnustamaan uskonsa.
"Tosin oli hän silloin ollut iloisempi maallisten kuin hengellisten oikeuksien saavuttamisesta, mutta kuitenkin olivat tuona hetkenä hänen tunteensa ylimalkaan olleet palavat, huokauksensa hartaat, ajatuksensa kohotetut korkealle maasta ja aikomuksensa niin vakaat. — 'Mikä onni', ajatteli hän, 'mikä onni, jos poika-vainajanikin seisoisi nyt tuossa nuorukaisparvessa! Mutta hyvä on näinkin. Kentiesi ei hänkään voisi paremmin kuin minäkään pitää sitä valaa, jonka nyt tekisi.'
"Jotakin katumuksen tapaista vilahti Pietarin sydämessä. Hän mietti: 'enhän minä ole pahempi muita ihmisiä, ja kukapa kaikki lupauksensa voisi pitää', ja oli taas lohdutettu. 'Kukapa meistä täydellinen on ja tottahan monet kärsimyksenikin jotakin painavat oikeuden vaakalaudalla, jos oikeutta laisinkaan olemassa on. — Enkeli ainakin pitää valansa, sillä kehumatta itseäni, hän on paras kuoleman alainen, jonka koskaan olen nähnyt. Kuinkas muutoin? Onhan hän hyvä ja laittamaton lapsi, viattomampi viatonta kyyhkystäkin.'
"Niin ajatteli Pietari ja ilosta säihkyvin silmin silmäsi tytärtänsä. Isän ja lapsen katseet kohtasivat toisensa. Enkeli punehtui ja painoi päänsä penkkiin. 'Naisen luonto, kumma luonto', tuumaili Pietari mielessään. Hän ei ollut huomannut sitä lumoavaa hehkua, joka loisti hänen takanansa istuvan Mestarin silmistä. Enkeli oli sen huomannut ja se se oli ajanutkin veren hänen sasupäillensä. Mestari saikin kenen kaunottaren hyvänsä punehtumaan, jos vaan hänehen kerrankaan katseensa loi.
"Tuo Mestari oli kaikin puolin kummallinen mies. Hänellä oli jalot kasvot, uljas ryhti ja miellyttävä käytös. Kuitenkin henki hänen olennostaan jotakin, joka ei ymmärtäviä ihmisiä miellyttänyt. Ukko Pietarikin kuului niihin, jotka hänestä eivät pitäneet, ja sen tiesi Mestarikin vallan hyvin.
"Pienenä poikana oli Mestari lähtenyt kotiseudultaan, eikä oikein tietty mihin hän oli joutunut. Nyt oli hän noin vuosi takaperin ilmestynyt kotikyläänsä takaisin ja hänestä näytti tulleen oikein kelpo mies. Varsinkin pystyi hän mihin työhön ikinä tahtoi, vahinko vain, ett'ei hän oikeastaan tahtonut ryhtyä mihinkään. Sen verran hän kuitenkin kaikenlaista teki, että hänen taitonsa tuli koko tienoossa tunnetuksi. Olipa talvella tehnyt Halolaan lyövän seinäkellonkin, jollaista ei tietääkseni siihen aikaan vielä missään talonpoikaistalossa ollut. Maksua ei hän mistään työstä koskaan ottanut, vaan kuitenkin eleli loistavasti, kestitsi kaikkia ja runsaasti jakeli rahoja ympärilleen. Hän kävi komeimmassa puvussa koko pitäjäässä, eikä kukaan tiennyt mistä hänen rikkautensa oikeastaan oli peräisin. Pahoja huhuja hänestä kyllä liikkui, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Muutamat arvelivat häntä suureksi varkaaksi, toiset väärän rahan tekijäksi; vaan hän itse nauroi kaikille tuollaisille jutuille ja oli iloinen kuin laakson lintu; lasketteli sukkeluuksia juoruämmistä ja viehätti kaikki tytöt itseensä.
"Sellainen oli se mies, jonka silmäys oli Enkelin posket punaruusun karvaisiksi saattanut. — Enkeli ei itkenyt alttarin edessä, vaan varmaankin oli hän enemmän liikutettu kuin nuo hänen tyrskyisät kumppaninsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hehkuvat kasvot osoittivat mitä suurinta sielunliikutusta.
"Jumalanpalvelus kesti kauan, mutta vihdoinkin oli se ohitse. Tyytyväisenä astuskeli Pietari tyttärinensä kotiin. Koko luonto oli iloissaan, korven kamara peitetty kukilla, ja puiden lehviltä kajahteli lintujen laulu. Hiljakseen läikehti Huuhtilahden pinta ja vaaralta käypä vieno tuuli toi kukkaisten tuoksua tulijoille tervehdykseksi kodista. Isä iloitsi, mutta äänetönnä astui tyttö.
"Enkeli säpsähti joka kerta, kun isänsä hänelle jotakin lausui. Isä ei usein häirinnyt tyttärensä vakaita ajatuksia; hänestä oli Enkelin käytös mieleen. Hän ei voinut aavistaa jonkun raskaan ajatuksen painavan lapsensa mieltä.
"Iltasella kaiken hälyn viihdyttyä istui Enkeli isänsä kanssa kahden kesken Vinkerin mökissä. Enkelin syvät silmät olivat kosteat ja nähtävästi aikoi hän nyt isällensä avata sydämensä.