"On se", päätti siltavouti. "Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt."
Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut kappale, josta oli niin paljo melua ollut.
Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa, että jos kuka laukku- tai muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä vaivatkin.
Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena. Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaaseen, kun ei Jaakon olinpaikasta ollut selkoa saanut.
HÄVYTÖN TEKO.
Simolan Pekka oli kaikkein paras hevosmies koko pohjoisimmassa Karjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa hevosen sekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä Kaapronkaan puheista. Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs hirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon ja muonan — Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään kuin sen pitkän Nilsiäläisen kehuttu pekuna.
Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa omantakeista juoksijaa. — Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli mennyt henttukin, ja Pekka ne kummatkin sai, vaikka olikin Koistinen rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti ottaa.
Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.
"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen, tahi hevosen alunkaan! Kunpa saisi tuommoisen kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi — mutta mitenkäpäs sen sai!"
Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta ja eläkkeestä.