"Eikös se ole kovin vaivaloista työtä tuo talvikalastus merellä?" kysäsi ystäväni kalastaja-Matilta, jonka olimme ottaneet oppaaksemme, lähtiessämme Suomenlahdelle talvinuotan vetoa katsomaan.
"Eihän se taida kaikista helpoimpiakaan olla", tuumaili Matti verkalleen, ensin asiata vähän harkittuaan.
"Ja onhan se vähän vaarallistakin, jos jää sattuisi pettämään?"
"Eipä se juuri milloinkaan petä, vaan sillä on muut kujeensa, kun niin sattuu", arveli Matti. "Ja silloin sitä on henkeään kaupalla."
"Miksi ette sitte muuta mantereelle elämään?" puutuin minäkin puheeseen. "Siellä ei ainakaan tarvitse olla henkeään kaupalla."
Matti kynsäsi korvallistaan, mutta ei vastannut sanaakaan.
"Niin, miksi ette todellakaan muuta?" toisti ystävänikin kysymyksen.
Matti näytti miettivän vastausta, mutta kun ei mieluistaan keksinyt, selitti hän: "ei sitä osaa herroille sanoa, vaan ei sitä vain voi. Meri vetää puoleensa sitä ken siihen on kerran tottunut."
Ystäväni pudisti epäilevänä päätänsä, mutta kun juuri silloin laskeuduimme jäälle, loppui keskustelu siitä aineesta ja me aloimme udella paikkojen nimiä ja muuta semmoista oppaaltamme.
Hyvää vauhtia mennä huristimme nyt pitkin erään niemen sivua. Aamuhämärässä vilahteli ohitsemme tuon tuostakin muutamia kallioluotoja, metsäisiä saaria ja yksinäisiä kiviä vasten patoutuneita jäitä. Juuri silloin, kun hämärä alkoi haihtua korkeuteen ja sulautua valoon, pujahdimme me eräästä ahtaasta salmesta huurteisten puiden välitse aavalle merelle. Maan viimeisinä rajavartioina kohotti vielä siellä täällä jäästä päätään joku yksinäinen kivijärkäle tahi sarja pitkulaisia, lyhempiä tahi pitempiä kiviriuttoja. Vaaleasti punertavan kuun valossa häämötti kaukana vasemmalla yksinäisen makkatornin rohkeat piirteet ja sen juureisesta ihmisasunnosta pilkahteli aika väliin pikkuisen valoa.