Sitte haipuivat meiltä kaikki ihmiselämän merkit ja raukaiseva hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Jääkin rupesi käymään yhä lumettomammaksi ja kirkkaammaksi. Joissakuissa röhmyisissä paikoissa singahteli vielä joskus hevosemme jaloista pieniä jääsirpaleita, jotka valitellen ja siristen kiitelivät sinne tänne kummallekin puolellemme. Loitolla edessämme väikkyvä, ilmassa liehuva utuverho katosi äänettömästi silmistämme, eikä sitte enää ollut katseillemme mitään erityistä kiintymiskohtaa. Jälellämmekin sulaantuu jo rannikko saarinensa, luotoinensa, nieminensä ja notkoinensa yhdeksi matalana koukertelevaksi, siniharmaaksi ja terheniseksi uovaksi. Vaihtelevaisuuden vuoksi näyttää siihen vielä kuitenkin sinne tänne siroitellun lumivalkeita, epäsäännöllisiä täpliä ja pilkkuja.
Kaikkialla muualla leviää ympärillemme teräsharmaan ja sinertävän välinen yhdenjaksoinen jääkenttä, ääretön niinkuin avaruus itse. Kaukana, kaukana tuolla siintävässä etäisyydessä haihtuu sekin kokonansa silmistämme ja huomaamattamme vaihtuu värisevään valoon.
Omituinen lumous valtaa mielen. Me unhotamme kaikki, itsemmekin — kaikki paitsi tuota luonnon suunnatonta mahtavuutta. On kuin pienenä, mitättömänä pilkkuna lentelisimme kautta äärettömäin avaruuksien ilman muistoa, ilman toivoa, ilman tarkoitusta; ja kuitenkin tuntee sielumme täydellistä lepoa tai pyhää hartautta.
"Suuri ja mahtava on todella meri — levätessäänkin!" puhkee viimein ystäväni lausumaan.
"Suuret ovat Herran työt! Vanhurskas ottaa niistä vaarin ja hänellä on sula riemu niistä", liittää siihen Matti-kalastaja hiljaisella äänellä.
Kuitenkaan ei ainoastaan nuoren päivän loistossa lepäävä meri ja kaukana siintävä manner näytä meistä majesteetillisen mahtavalta, vaan itse taivaskin tuntuu täällä tavallistaan paljoa korkeammalta, valtavammalta. Se laajenee täällä; muuntuu niin juhlalliseksi ja saavuttamattoman kaukaiseksi. Kirkkaan helakka, mutta samalla kumminkin kuin hillitty päivän valo antaa omituisen, hurmaavan hohteen kaikille taivaan sinisille syvyyksille. Korkeuden juhlivassa kumussa hiljaa liiteleväin, pienoisten pilvituppujen puhtaan valkoiset sydämet ja mitä kummallisimmissa värivaihteluissa komeilevat reunat tarjoavat silmille ihailtavaksi mitä miellyttävimmän ja muotoaan alituisesti muuntelevan taulun, joka on kuni elämän kuva ikään. Virkistävästi hivelee kasvojamme raitis, vaikka vieno ilmavirta, joka joskus kulettaa mukanaan pieniä, kimaltelevia lumihiuteita eli kypeniäkin. — Siinä virtauksessa on olemassa jotakin sinisalojemme pirteää tuoksua muistuttavaa, jotakin sanoin selittämätöntä, käsittämätöntä suloa, joka saattaa veren suonissa kiihkeämpään liikuntoon. Jonkunmoinen riemastuksen tunne kulkee silloin kuohuellen pitkin hienoimpiakin hermojamme; ja kuitenkin on siihen sekoitettuna jotakin haaveilevaa, surunvoittoista kaipausta, mutta samalla tyytyväisyyttäkin.
Maalla kukkaisketoineen, aarniometsällä hämärine salaisuuksineen on myöskin oma viehätyksensä, oma lumoava suloutensa. Onhan luonto sielläkin väärentämätöntä, alkuperäistä ja juhlallista. Kuitenkin on se siellä niin perin painavaa, aina niin perin rajoitettua, vakavan synkkää, pientä tahi autiota, mutta merellä on kaikki pelkkää valoa, puhdasta iloa ja vapautta. Salaperäisesti humiseva salo on kyllä tavallansa rauhallista, saattaapa se olla avaraakin, mutta aina se kuitenkin painaa mielen maahan. Talvinen meri on tosin eloton ja autio sekin, mutta sittekin se on kuin paratiisi viattomuuden aamupuvussa, kuin puhdas Eeva nukkuvana viattomuuden rauhallista unta, jota eivät elämän taistelut, tuskat ja synnit vielä olleet häirinneet eivätkä saastuttaneet.
Kuta korkeammalle aurinko taivaan kannelle ylenee, sitä ihmeellisemmän moninaiseksi ja ihanaksi käypi merenkin muoto. Valo saa yhä uusia vivahduksia aina eri suunnille ja eri matkojen päähän katsellessa, mutta vaikea on määrätä, mikä on pysyväisenä pohjavärinä milläkin alalla.
Siellä täällä kohtaamme laajoja aloja särkynyttä jäätä, niinkuin kivikko-ahoja tasangoilla, mutta noissa "ruhmuissa" on vaihtelevaisuutta, on elämää. Päivän säteet ovat piilosilla tai lyövät muutoin leikkiä kimallellen suunnattoman voiman pystyyn sysäämien jäätelien sivuilla ja satasärmäisillä reunamilla. Niitä ne maalailevat milloin kellertäväksi tahi punaisiksi, milloin synkän sinisiksi, vaalean harmahtaviksi taikka hohtavan valkoisiksi, mutta ennen kaikkea kirkkaan kullan karvaisiksi. Ja värit vaihtuvat alinomaa liikkuessasi. On kuin meri yhdessä talvisen taivaan kanssa viettäisi jotakin hiljaista perhejuhlaa, jonka takia se on pukeutunut juhlapukuunsa. Sitä kaunistelemaan on vielä kutsuttu kaikki taivaan ja maan niin tummat kuin heleätkin häiveet ja värivivahdukset.
Jonkun ruhmun reunamalta, tuolta etäältä, näyttää hienona viivana kohoavan säkenöivään ilmaan autereen tapaista, hienon hienoa sumua. Tuulen hengen raukein siivin kannattelemana leijailee se hetkisen pitkin jääkentän välähdellen läikehtivää pintaa, kunnes häipyy ja haihtuu näkymättömiin: uppoaa valovirtoihin. Silmiä häikäisevä valo estää meitä saamasta tuon sumun synnystä selvää, vaikka suuntaammekin silmämme sinne päin. Sieltä kuuluu vain hiljaista, epäselvää sohinaa, niinkuin hyvin kauvas poistuvan soiton kuolevista sävelistä. Kalastaja-Matti lukee nähtävästi silmistämme kysymyksen: "mitä tuo ääni tietää", koska miettiväisenä tuumii: "jos ei tuo ole sulan veden kuohua, niin olisi meidän parasta lähteä täältä pois jo hyvän sään aikana."