Heti kääntyy kuitenkin huomiomme toisaalle, kun Matin ruskea hylekoira hyökkää jäätä myöten meitä kohden sieltä, josta äsken näimme hienoa sumua ilmaan nousevan. Kaikenlaisilla merkeillä koettaa se nähtävästi saada meitä lähtemään sinne, mistä on tullut.
Taputellen koiraansa selittää Matti: "se on löytänyt hylkeen reiän, mut mitäs siitä, kun ei ole pyssyä mukana."
Me ohjaamme nyt hevosemme lähinnä olevalle apajalle. — Vasten päivää katsoessa näyttävät siellä hyörivät kalamiehet pieneltä, poutaisena kesä-iltana päiväpaisteessa survovalta hyttyisparvelta. Jonkun puolisen tuntia ajettuamme olemme mekin nuottamiesten luona, jotka meistä välittämättä jatkavat työtään. — Noin kilometrin pituiselle, soikulaiselle alalle on siinä hakattu jäähän avanto avannon viereen aina jonkun sylen päähän toisesta. Pitkän pitkillä hoikilla riu'uilla uitetaan verkot avannosta avantoon. Tuossa toimessa puuhaa puoliväliin toistakymmentä henkeä, joiden jäähileissä olevat kangistuneet vaatteet kahahtelevat niin omituisesti heidän vähänkin liikkuessaan. Pari laihaa hevosluuskaa seista kytröttää riisuttuina niinimatoista jäälle pystytetyn suojuksen takana. Mielihalulla näkyvät ne pureksivan sarojen sekaista heinää sillä välin kuin kalamiesten koira ahkerasti häärii kuokkavieraiksi saapuneiden varisten karkoittamispuuhissa, ensin vähän meitä haukuttuaan.
"Käyvätkö täällä naisetkin talvinuotalla, koska tuolla loitompana on ainakin yksi joukossa?" kysyy ystäväni Matilta.
"Se on luotsin Tilda, kun niillä on apajassa kaksi mies-osaa, mut ei ole kuin yksi mies", selittää Matti.
Viimein on nuotta potkettu, köydet järjestyksessä ja veto alkaa. Se näyttää kysyvän voimia, mutta reipasta ja voimakasta on nuottaväkikin.
"Tarttuu kiinni", huudetaan toiselta sivulta jostakin paikasta.
Muutamia miehiä juoksee heti ketterästi sinne. Mekin seuraamme heitä ja joudumme siten Tildan viereen. Kova on työ, ennenkuin kuuluu huuto: "irti on — vetäkää! Vetäkää, niinkuin isänne ennen veti."
Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan ja niin tekee Tildakin. Hänen keltanen villahuivinsa on solahtanut niskalle, eikä mikään kankea päällysvaate estä aavistamasta tuon solakan ja sopusuhtaisen vartalon sulavan säännöllisiä piirteitä. Mustat hiukset muistuttavat harvaan lainehtivaa syksyistä merta, säännölliset kasvot punottavat ponnistuksesta ja syvät, tummat silmät katselevat säihkyvinä, mutta tyynesti meitä. Hekkumallisten huulten ympärille näyttää veitikkamaisesti ilkkuva, vaikka kuitenkin ystävällinen hymyily unohtuneen väikkymään. Koko olennosta henkii luonnollista, itsetiedotonta suloutta, joka herättää kaikissa ehdotonta ihailua.
"Dulcis virgo Maria, madonna venerabilis", siteeraan minä Notkeria, kuiskaamalla ystäväni korvaan tuon fraasin.