"Sanoisit mieluummin Kleopatra, tahi paratiisin mustasilmäinen houri", mutisee hän silmiään tytöstä pois kääntämättä. "Sellaisena mahtoi synti lähestyä sitä, jonka se ensiksi kahleisinsa kietoi", lisää hän vielä piiraman verran vaiettuaan.
Yhä kestää jäällä raskasta, märkää työtä. Pitkäsiimalla erotan tuonnempana useampiakin nuottueita ja esitän ystävälleni, että lähtisimme niitäkin katsomaan. Tildan kauneuden tenho on hänet kuitenkin vallannut niin, ett'en saa häntä mihinkään tytön läheisyydeltä. Kuin unissaan vastailee hän vain kysymyksiini ja esityksiini, yhä ahmien Tildaa silmillään.
Viimeinkin alkaa havasverkoissa tiheämmin välähdellä hopealle välkkyviä hailia. Kohta on nuotan peräkin ylhäällä ja ylt'ympärinsä hyppii päiväpaisteessa kaloja, kuin sinne tänne kimpoilevia, kimaltelevia hopeasuikaleita. — Saalista pyydyksestä irrottaessa ja nuottaa järjestellessä uutta vetoa varten on taivaalle alkanut kokoontua pilviä ja ilmakin umeta. Joku huomaa sattumalta pienen jääpalasen pyörivän yhdessä kohden keskellä nosto-avantoa. Kaikki hyökkäävät sen kuultuaan avannoille. Aivan oikein — vesi pyörii härän silmissä joka ainoassa avannossa.
"Herra armahtakoon! Jää käy", huudahtaa Tilda.
Ystäväni lohduttelee häntä sillä, että se on mahdotonta, koska ei pitkäsiimallakaan erota sulaa vettä millään suunnalla.
"Lautta voi olla satoja virstoja pitkä", vastaa Tilda siihen.
Mattikin on tuossa tuokiossa pistänyt hevosemme aisoihin ja ympärillämme äkkiä syntyneestä hälinästä ja kiireestä huomaamme mekin vaaran olevan lähellä. Taivas onkin jo ihan mustana kohisevista pilvistä ja lunta alkaa tuiskuta ilman täydeltä niin, että vain muutaman sylen enää eteensä näkee. Maihin tulee kiire kaikilla.
"Tilda, tule meidän rekeemme", huudahtaa ystäväni. "Meillä on parempi hevonen. Ehkä ehdimme pakoon kovan ilman alta."
Empimättä hypähtääkin tyttö kuskipenkille Matin rinnalle ja me alamme kiitää hyvää vauhtia mantereelle päin. — Yhä pimeämmäksi käy ilma ja yhä vimmatummin pieksää kostea lumi vasten kasvojamme. Tuuli ulvoo korkeuksissa ja sen raivoisat puuskat ovat tukahduttaa hengityksemmekin. Toiset kaikki ovat yks'kaks jääneet meistä jälelle tietämättömiin. — Meistä tuntuu kuin pohjaton lumimeri hurjasti hyökyvissä laineissa tulvisi korkeudesta päällemme ja me, epätoivon vimmalla, uisimme sen raivoavissa pyörteissä. Emme tiedä missä olemmekaan, emmekä minne päin menemme. Tyynenä kuitenkin istuu Matti yhä ajajan paikalla.
Äkkiä kuuluu edeltämme hirvittävää jyryä, ryskettä ja pauketta. Jää tärisee tuntuvasti allamme ja ilmassakin käy vavahtava liike. Silmänräpäykseksi seuraa sitte, aivan odottamatta, kolkko haudan hiljaisuus tuossa pimeydessä. Sen kestäessä kammottava kauhu valtaa mielen ja veri on hyytyä liikkumattomaksi sydämeen. Hevonen ei tahdo enää mennä askeltakaan eteenpäin, vaan pakottamalla saadaan se vielä juoksuun. Syntyy taas uutta kohinaa, uutta ryskettä, joka vähitellen taltuu.