Jo kuitenkin ylenee idän aaltojen povesta ilman kannelle veripunainen kuu. Tuossa tuokiossa on se loihtinut ulapoille yli merien ulottuvan, loistavan sillan. Jos sen valossa silmäilet meren pintaa, niin huomaat kauttaaltansa koko merelle näkymättömien käsien levittäneen hienon hienoista ja sihajavista silkkilangoista kudotun tiheän verkon. Se on olevinaan laineiden suojana myrskyä vastaan, mutta kovin on kevyttä noin ohut ja väreilevä verkko. Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa; vaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa painolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa heräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä koveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn etusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle. Karkaa jo uni ankaroiden aallottarienkin silmistä ja soiton yhä yltyessä hyppäävät hekin hemestien sekaan ja käyvät hurjaan karkeloon keskenänsä. Myrskyn ukset ovat jo avatut. Pakoon pyrkivät sen edestä lännen sakeat sumuparvet. Vaalean harmaina, läpinäkymättöminä, kosteina kiiruhtavat ne kaikkialle ja peittävät kaikki pimeyteen. Pohjoiskorkia ja Lounaiskorkia — Suursaaren alpit — yrittelevät pysähdyttämään sumuvuoria, mutta turhaan. Ne vyöryvät mistään piittaamatta eteen päin, yhä eteen päin loppumatta, lakkaamatta.
Kiukuissaan viiltelevät "korkiat" sumuvuoria, riuhtovat rikki pilvipaasia, mutta yhä yltyy sekä niiden että meren mylläkkä. Täysin voimin puhaltaa jo myrsky torvihinsa. Ne kiljuvat ylhäällä; karjuvat alhaalla rannan kallioilla; huutavat, mylvivät merellä ja ulvovat susien tavoin vuorten vinkaloissa tai vinkuvat kivien koloissa. Salamat sähähtelevät pilkkomustalla taivaalla; koko ilma kajahtelee jyrinästä kaikkialla, kiihoittaen möyryävän meren raivostuneita, vaahtoharjaisia aaltoja yhä enemmän riehumaan. Uhitellen syöksyvätkin ne torvimaisina kääryinä kallioita vasten, mutta kiukusta kihistenkin täytyy niiden vetääntyä kuitenkin voimattomina takaisin kosteaan kotiinsa, tahi ventona vaahtona valua rannan rotkoihin ja raueta halenneiden paasien rakoihin.
Tuolla välähtää taaskin yhtenä tulena koko sen puolinen avaruus. Sen salaman valossa pilkahtaa silmänräpäykseksi näkyviin solakka, kotirakenteinen jahti. Jo sukelsi se taas yhtäkkiä ärjyvien vesivuorien väliin. Kuitenkin tarttuvat tanakkaharteiset miehet läheisen saarikylän valkamassa vankkaan meripurteen. Telat vingahtavat vähäsen ja pursi soljuu kuohuvaan veteen. Samassa on siihen hypännyt muutamia reippaita, öljyvaatteihin puetuita miehiä ja airojen kitinästä hankoja vasten voi arvata niiden soutavan ulos aavalle merelle. Miksi? Eihän kuulunut mitään hätälaukausta, ei pienintäkään avunpyyntöä. Ei, vaan kuuluuhan kuohujen pauhu ja meren mylvintä kaikkialle.
Airot notkuvat, avonainen venhe voihkaa vastatuulessa ja pumppu käy kaiken aikaa, kun ensin on onnellisesti päästy ohitse aallonmurtajan. Muutamat rohkeat poikaset yrittävät aallonmurtajalle, nähdäksensä pääseekö pursi eteen päin mahtavassa aallokossa. Heidän täytyy kuitenkin pian palata, sillä ei ole nyt yrittämistä aallonmurtajalle.
Se on valtava rakennus, tuo aallonmurtaja. Muutamien metrien korkuinen, mutta satojen pituinen valli on kudottu sementillä ja raudalla toisiinsa kiinnitetyistä kivistä sataman sivulle. Tyynellä sitä tarkastellessa, ei luulisi ikinä vallin yli pirskahtavan pisaraakaan vettä sataman sisään, mutta myrskyn mellastaessa kierittelee meren voima siitä ylitse hyvänkin metrin pituisia, puolen paksuisia paaden palasia, kuni villalepeitä; ja veden tyrskyt saavat usein sammumaan vallin päässä kolmen miehen korkeudessa palavan lyhdynkin tulen.
Äänettöminä odottelevat saarelaiset, pilkkopimeässä, rannallansa kuulumisia mereltä. Meren myrinään sekaantuu vain silloin tällöin syvä huokaus, joka tuntuu kohoavan ahdistetusta rinnasta. Ja kaukana toisissa saarissa polvistuu samalla aikaa kalpea, vapiseva äiti pienokaisten vuoteen viereen, rukoillen sanattomilla sanoilla, että isä olisi jo ennen myrskyä saavuttanut jonkun suojatun sataman, tahi saisi säilytetyksi edes henkensä rajuilman raivolta. Kalpeana on monen tyttösenkin poski ja silmissä väikkyy kostea kiilto, mutta suu pysyy silti sanattomana.
Merelläkään ei liikoja puhuta. Siellä taistellaan, tehdään ahkerasti työtä. Peränpitäjän jok'ikinen hermo, joka jänne on pingoitettuna, kun hän koettaa ohjata alusta ulapalle, etteivät vimmaiset aallot saisi sitä rantakarille sirpaleiksi sysätä. Samalla miettii hän sielussansa, miksi on meri hänelle vihainen, vai onko tämä vain varoitusta Heleenan ja Matin takia? — Pumppumies lietsoo lietsomistaan; lietsoo henkensä edestä kilpaa vinkuvan vihurin kanssa. Hän ei osaisi sanoa, onko se rankkasateena taukoamatta sisään pärskyvää merivettä vaiko hänen omaa hikeänsä tuo katkera neste, joka sokaisee häneltä silmät, kirvelee sekä suussa että sieramissa ja kylminä virtoina valuu pitkin jokaista jäsentä.
Paukaus kuuluu yli myrskyn metelin ja meren ulvovan äänen. Se oli viimeinen purje, joka maston kappaleen kanssa köysineen nyt meni kaiken maailman tietä. — "Nyt ollaan hukassa", päättää perämies, mutta ei toki ajatustansa pue sanoiksi. Itse aluskin jo vapisee kauhusta. Sen laudat natisevat. Kuuluu rusketta rungosta ja katkenneiden köysien päät pieksävät armottomasti milloin aluksen laitoja, milloin merta, milloin miehiä. Nyt kysyttäisiin kestävyyttä, mutta jo alkavat ihmisvoimat väsyä. Kädet herpaantuvat, silmät tuijottavat jo tajuttomasti synkeyteen, sydän kutistuu kokoon, mutta vinhemmin viheltää myrsky, aluksen tuskissaan heittelehtäessä laidalta laidalle ja härppiessä yhä enemmän vettä sisäänsä.
Mikäs se oli?… Nyt se kuului taas… Tohtisikohan tässä vieläkin toivoa?… Ei virka miehistä kukaan mitään, vaan silmät elävät ja jokainen koettaa kuunnella, keskellä työtään, kuuluisiko vieläkin äskeistä ääntä.
"Miehet! Yritetään vielä, vaikka viimeinen kerta", kajahtaa myrskyssä nuorukaisen ääni. Kädet ovat kaikilla turvoksissa työstä, mutta velvollisuuden tunnosta ponnistetaan vielä väsyneitä, vilusta jo kangistuvia raajoja, joskin miltei vallan toivotta.