Kuten sanottu, muukalaisen mielestä ei tuossa meressä ole juuri mitään merkillistä enempää kuin sen saarten ja rantojen asukkaissakaan. Meri on näet lyönyt niihinkin oman leimansa; painanut merkkinsä syksyn pitkinä, pimeinä myrskyöinä; lyönyt heihin meren vakavat tuntomerkit valoisina, kokonansa valoisina kesäisinä pyyntiviikkoina, jotka luistavat ohitse suloisina, rauhallisina, kuni lapsuuden ihanat unelmat, ja haihtuvat tavalla nuoruuden utuisten toiveiden, viehättävien haaveiluiden. Ratkeamattomin sitein on meri sitonut itseensä nuo ihmiset ja heidän elämänsä kätkyestä hamaan hautaan asti. Useinpa se korjaa pehmoiseen syliinsä parhaimmat ystävänsäkin turvallisissa tuvissansa odottamaan ääretöntä iankaikkisuutta.
Tuolla keinuu avonaisessa purressansa kaukana aavalla, siintävällä selällä saarelainen, tyytyväisenä toimiskellen vaimoinensa verkon nostossa. Pienenä pilkkuna pistää toisaalta silmään, matalikon rinnasta, toinen venhekunta. Varmaan on sekin palumassa mereltä niukkaa ravintoa kotona oleville pienokaisille. Elämästä iloiten viereksivät pyylevät hylkeen poikaset kallion letolla, mutta uskomattoman vikkelästi pulahtavat syvyyteen, huomattuaan lähellänsä punaraitaisen purjeen, jonka alla tanakkarakenteinen luotsi, piippunysä vasemmassa suupielessä, mennä suiottaa ohjaamaan karien lomitse uhkeata kauppalaivaa, jonka mastojen huiput ja vimppelit kajastavat kaukaisen ja kaljun luodon takaa. Melkein musta, sakea savujuova tuolla etäällä osottaa kömpelön sota-aluksen suuntaa, mutta nuo hoikat, tummat, melkein veden pinnalla väikkyvät viirut tulevat torpeedopursista, jotka suhahtavat sivutsesi ennen kuin niitä oikein ehdit huomatakaan.
Silmillänsä mittaa muutamassa purressa jäntevän näköinen mies taivaan rantaa; kohottaa sitte katseensa korkeuteen, helakasti loistaviin pilvenhattaroihin; siirtää viimein silmäyksensä saaren rannalle ja sitte vasta alkaa askarrella pyydyksiensä kanssa, virkkamatta mitään airoilla istuvalle tyttärellensä. Hän on nyt varma siitä, ettei myrsky tänään verkkoja vie ja siksi on hänen katseensa tasainen ja tyyni.
Sillä välin uurtaa tuuli ryppyjä ja syviä vakoja hänen päivettyneille poskillensa, uurtaa niitä hiljaa, mutta varmasti. Tytönkin silmissä päilyy jo vakavamielinen syvyys, vaikka hän on vasta siinä iässä, jossa mantereen lapsi ei vielä vakavia mietteitä mieti eikä murheista mitään tiedä. On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys kuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan oloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja kärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi luoda. Autereiset ulapat uhoilevat uhraantumisista ja uroteoista, joiden rinnalla vaalenevat useimmat marmoriin kullalla uurretut muistot. Meren maininki kykeneekin kuuntelijallensa kertomaan tuhansia taruja särkyneistä sydämistä, kuolon kouristuksista, tuskista, epätoivon taisteluista ja vuosisatojen vieriessä kohotetuista, sydäntä vihlovista valitushuudoista. Mutta kun syvyys verhoksen synkkään vaippaansa, kun myrsky käy ja vaahtoisat aallot vimmoissaan hyrskivät, niin kuullaan niiden juttelevan myöskin kummallisista konnantöistä, julmista vääryyden vehkeistä, teoista, jotka ovat riistäneet kansoilta oikeuden turvan, syösseet satoja surmaan ja tuottaneet tuhansille koskaan kuivumattomia kyyneliä.
Suomen lahti suosii aina uskollisuutta, rakastaa rehellisyyttä. Se ei suotta vaikeuta vilpitönten matkaa, mutta vilppi älköön uskaltako koskaan sen halttuun heittäytyä, sillä vääryyttä vihaa meri ja murskaa sen tekijät vastustamattomin jättiläisvoimin. Siksipä on valokin, yksinpä etäinen aurinkokin rakastunut siihen ja lempensä lämmön täydellä hehkulla se suutelee sitä. Meri vastaa valon lempeen, lämpenee siitä ja hymyilee sille viattomana, puhtoisena, kuni vakahinen lapsi armaalle äidille kehdossansa. Taivaan tuikkavat tähdet, nuo valon ikuisesti uskolliset vartijat, pitävät myöskin paljon Suomen lahdesta; sukeltautuvat pimeinä aikoina usein sen veteenkin ajamaan syvyydestä pois pimeyden ilkeitä voimia, etteivät ne saa samentaa eikä häiritä meren väsyneitä, virkistystä ja lepoa tarvitsevia laineita, vaan ne saavat rauhassa hankkia itsellensä uutta voimaa. Paljo sitä Suomen lahti tarvitseekin, sillä niin pieni kuin se valtameriin verrattuna onkin, koettaa se parhaan tarmonsa mukaan aina täyttää velvollisuutensa ja hartaasti toimia Luojan suurille ja pienille säätämässä ihmiskunnan suuressa edistämistyössä.
Sen takiapa taivaan valotkin vaalivat sitä ja pitävät siitä. Mutta pitääpä saarelainenkin merestänsä; pitää sanomattomasti. Ei ole sitä saaren koulusta kotiinsa palaavaa poikaa eikä tyttöä, joka ei edes hetkeksi pistäytyisi rantaan katsomaan merta, ennenkuin menee kotiin nälkäänsä tyydyttämään. Ei henno aikuinenkaan koskaan omaa mertansa iäksi heittää, vaikka kaukamailta tulevat tuulet viekoittelevasti kertovatkin lännen laajaperäisestä vapaudesta ja helposta toimeentulosta ihanissa etelämaissa, joissa leipä itsestänsä kasvaa lehtevissä puissa; joissa hurmaavan kauniit kukkaiskentät häikäisevät silmää, huumaavalla tuoksullansa alituisesti täyttäen helteisen ilman; joissa taivaan laki iät kaiket kirkkaana kaareilee ja polttava päivän tähti valtameren oneimmissakin onkaloissa saattaa kalliit helmimarjat kypsymään korallimetsistöjen simpukkakukissa. Ei, sinne ei tee saarelaisen mieli iäksi asettumaan, sillä siellä menisi mieheltä sisäinen tarmo, kuivuisi kaikki kunto, mutta toista on täällä kotoisilla laineilla keikkuessa, kotoisten aihkien ikihuminata kuunnella, ja kukkivia kanervakankaita katsellessa. Työllä, vaivalla ja tuskallakin täytyy täällä tosin olemistansa aina tukea, mutta työ, tuska ja toiminta terästävät sielun tarmon ja tuottavat ruumiille rauhaisan unen. Meri ei veltolle antimiansa anna, mutta täällä ovatkin meri ja mies — ne molemmat — kuuliaiset käskylle: "otsasi hiessä on sinun syötävä leipääsi".
Missäpäs olisikaan ihanampi asua kuin kotikylässä, jonka viereen luonto on kohottanut kalliomuurin suojaksi tuimia tuulia ja myrskyn meteliä vastaan? Missä olisi olo onnellisempaa kuin kotituvassa, keskellä kaikessa koeteltujen kumppanien ja ystävien? — Niin, missä paistaisi herttaisemmin Jumalan päivä kuin tuolla tyynenä lepäävällä kotilahdella, tai missä näkisit luonnon sen sirommassa puvussa kuin salmella saarien välissä, jossa kaikki on niin hiljaista, niin juhlallista, mieltä niin hartauteen vastustamattomasti vetävää, kun ikihongat vienosti humisevat korkeuksilla, kun kaislisto, tyytyväisyydestä hymisten, nuokkuu matalalla rannalla tuskin tuntuvassa iltatuulessa ja koskelo poikinensa soutaa hieman väreilevässä vedessä? Löytäisitkö mistään niin läikkyvän kirkasta kultaa kuin kyljissä noiden lipattavien laineiden, jotka soluvat pitkin merivirran pintaa tai lipuvat kukkien piirittämien rantakivien reunamilla? Ja missä kimaltelisi kirkkaampia helmiä kuin lahdelman takana, tuolla välkkyvällä, sileällä hietikkorannalla?
Oletko myöskään maailmassa muualla milloinkaan nähnyt niin hillittyä, mutta heleätä värien vaihtelua kuin tuo, jonka selälle synnyttävät sinisellä taivaalla leijailevat pilvien parvet, etenkin päivän painuessa levolle lännen laineihin? Koko avaruus on siitä ihastuksissaan. Ruusuinen hohde heiastuu vedestä, rantain vehreys on toisin paikoin tummaa, toisin paikoin taas mehevän vihantaa, siellä täällä vaaleata, hopean värillä vaimennettua. Vakavimpienkin graniittikumpujen kasvoille kohoaa innostuksen punerrus samalla kuin matalammat kalliot pukeutuvat harmahtaviin, mutta monihäiveisiin yöpukimiinsa.
Hiljaa, näkymättä, kuulumatta laskeksen laineille autereinen yö. Se, luotuaan idän taivaalle maan varjon synnyttämän suuren, hämyisen kaaren, hiivii huomaamattasi esiin kätköistänsä; levitäksen laineille joka taholla yhtä tyynesti ja tasaisesti — niin hiljainen yö, että kuulet sen saavuttua pinnalla liipoittelevan perhosen siipien heikon suhinan; kuuletpa jyrkänteen seinän raossa kasvavien kallioimarteiden keskinäisen lemmen kuiskeenkin. Kohta uinahtavat kuitenkin kaikki, raukenevat vienotkin äänet ja nyt meri vain yksin huokailee. Se hengittää harvakseen, tyynenä, rauhallisena, niinkuin nukkuva lapsi äitinsä rinnoilla.
Saariston siimesrikkaiden metsien sylissä leikkivät jo, piirissä pyörien, Yöttären tummakutriset, kevytkenkäiset lapset. Hiljaa, korvin kuulumattomin askelin hipsutellen, ne hyörivät puiden juurilla ja rakentelevat kisailupaikoikseen lehtien ja oksien hienoista varjoista solia ja majoja niin synkkiä ja pimeitä, että uljainkaan valon säde ei uskalla niihin tunkeutua.