"Jahdissa pinttaa", lausuu toinen poika ylenkatseellisesti.
Mustin kanssa kala-aitan eteen jäänyt pieni paitaressu katselee kaihoavin silmin suurempia kumppaneita. Hekin molemmat olisivat niin mielellään menneet mukaan, mutta eivät ottaneet, eikä äitikään oikein luvannut.
"Äiti, mitähän siinä oli lastina? Olikohan tuo kultaa?" kysäsee viimein paitaressu äidiltään, joka levittelee vapeille kuivamaan vierasten vielä märkiä vaatteita.
"Ei", sanoo äiti yksikantaan, mutta ajattelee itsekseen: "olipa se kalliimpaakin kuin kulta. Sehän on kokonaisen pitkän vuoden vaaroilla, työllä ja hiellä vaihdettu monen perheen leipä… Varmaankin ovat niiden kotilaiset viime yönä hartaasti rukoilleet … ja Jumala on aina armollinen… Hän armahtaa pelkääväisiänsä."
Aluksensa vaurioita tutkimaan saapuu viimein jahdin omakin väestö. Katsellaan siinä kaikki paikat, koetellaan, keskustellaan ja ryhdytään lopuksi työhön. Perämies istahtaa hetkeksi kajuutan katolle ja vaipuu mietteihinsä. Kauas, kauas rannattomalle ulapalle näyttävät tähystävän silmät, mutta niissä kuitenkin kuvautuu yht'aikaa sekä lempeys että päättävä uljuus. Tähystelevää katsetta ei voi seurata kukaan, mutta tarkemmin katsottaessa osottaa kasvojen ilme jotakin sisällisen taistelun tapaista, joskin hillittyä. Viimeinkin poistuvat kasvoilta hämärät pilvet ja koko muoto juurikuin kirkastuu.
"Matti, kyllä tästä vielä saat kalun", lausuu perämies tyynellä, ihan luonnollisella äänellä eräälle irvistävään saumaan tervaa ja tappuroita ahkerasti tilkkivälle nuorelle miehelle. "Mutta muista olla aina varovainen, sillä ei tämä asu enää toiste viime öistä leikkiä kestä, eikä minulla nyt ole varoja sinulle uutta hommata."
Matti säikähtää, herkeää työstään, kääntyy perämieheen päin, mutta ei virka mitään.
"Niin, niin … ole vain aina varovainen … varsinkin kun se Heleenakin on aivan lapsesta asti ollut niin arka. Lienee eukko kotona liiaksi hemmoitellut; en tiedä sitä, mutta arka se vain on. Tuskin voisi meri Heleenassa parantaa sitä, mitä rikkoisi, jos se sinut saaliiksensa saisi."
"Kyllä minä koetan olla … isäntä", sopertelee hämmästynyt Matti vastaukseksi. Hänen kiitollinen silmäyksensä osottaakin, sanoja selvemmin, että hän aikoo lupauksensa pitääkin.
Työ sujuu nyt Matilta, jos muiltakin, erittäin vilkkaasti. Muutamain päivien perästä onkin jo aluksessa kaikki jommoisessakin kunnossa. Kitisten nousee ankkuri nousemistaan; lainatut purjeet alkavat pullistua kohtuullisessa tuulessa, ja jahti kääntyy jo verkalleen. Pari pientä "luovia" sataman suulla ja sitte uiskentelee jo uljas alus ulapalla keinuen ja keikahdellen, kuni kesäinen sorsa ruohokossa. Kaukaa ulkoa tulevat loiskivat laineet, niinkuin valkoinen joutsenparvi tervehtimään aukeille ulapoille taaskin saapunutta tuttuansa. Alati uutta lauluansa laulaen kuljettaa Suomenlahti taas kyntäjäänsä, iloissaan sitä hypitellen aallon harjalta toiselle. Veden kohina kokan edessä on tasaista ja se vaikuttaa niin tyynnyttävästi kiihtyneesenkin mieleen.