Matinkin mielestä on jo raitis merituuli huuhdellut pois kaikki huolet ja murheet. Kirkas on nuorukaisen katse ja hymy väikkyy hänen huulillaan, ajatellessaan: "mitähän se Heleena olisi sanonut, jos olisi sen keskustelun kuullut?… Tarkka se on silmä vanhalla miehellä… Jokohan tuo on kauankin ollut asian perillä? Vai olisikohan Heleena?… Eihän se Heleena miten olisi uskaltanut… Ja vielä isällensä, kun en minäkään…"
Vakavasti pitelee vielä vanha perämies peräsimen vartta, ajatellen omia ajatuksiaan sekä itsestään että merestä. Vaikealta se tuntuu sanoa Suomenlahdelle jäähyväisiä sen, joka on vuosikymmeniä joka päivä sen kanssa seurustellut. Tuntuu niin oudolta tuossa rinnan alla, mutta nyt ne ovat hyvästit heitettävät.
Ihmekös se olikaan, jos eron aika tuntuikin hänestä ikävältä. Olihan hän, jos kukaan, tuttu Suomenlahden kanssa. Hänhän oli sen nähnyt sekä myrskyssä että tyynessä: niin hyvin silloin, kun aurinko majesteetillisena kohoaa etäiseltä taivaan rannalta, kuin silloinkin, koska se kylpee meren viileissä, hohtavissa laineissa, ja silloinkin, kun yö vetää vaalean, hopeisen auerverhon päivän säteiden eteen. Ja kuitenkin on Suomenlahti ollut hänelle aina uusi, sillä sehän ei koskaan esiinny kahdesti aivan samassa puvussa. Hänhän ymmärtää niin hyvin meren kielen; tajuaa sen hiljaisimmankin kuiskeen ja käsittää niin hyvin sen laineiden laulut, jotka milloin vienona hyminänä milloin taivaita tärisyttävinä julistavat kuolevaisille Kaikkivaltiaan vastustamatonta oikeutta ja voimaa.
Ja nytkö täytyy hänen todella merestä erota?… Ei, tuhannesti ei! Voihan vanhuskin vielä haapiossaan salmia soudella. Saattaahan hän edes istua kauniina päivänä rannan kivellä katselemassa meren läikkyvätä pintaa. Ja merihän se viimein saarelaiselle — hänellekin — laulaa viimeisen tuutulaulun, kun joutuu avaralle iäisyyden merelle lähtemisaika. Se laulu se antaakin väsyneelle nukkujalle rauhaisan unen ja tuo tullessaan tyynen sataman, vaikka sen sävelien kumppanina kulkeekin kalpea kuolo. — Hauskapa onkin elämästä erota meren sävelten saattamana, saapukootpa nuo sävelet sitte joko hiljaisina, syvistä piilopaikoista hiipivinä huokauksina, tahi tulkootpa ne vaikka kuohuvien koskien valtavana kohinana. Aina niitä ääniä vain mielellään kuulevat kaikki, sillä ne sopivat kaikille. Nehän ovat kootutkin iloista ja suruista, taisteluista ja levosta, ja laineet lyövät tahtia meren sävelten soinnulle iloisina, elävinä … varmoina elämän voitosta kuoleman ylitse.
"Pitkä on matka majakalle, aallot ankarat välillä", hyräilee Matti kokkapuolella.
"Vieläkös mitä", lausuu peränpitäjä, "varsinkaan nyt, kun meri on noin kaunis ja tuulta juuri parahiksi."
"Kaunis on! mutta milloinkapas se Suomenlahti ruma lieneekään", arvelee pumppumies, kiinnittäessään alapurjeen "koulia".
Sillä välin on Mattikin muuttanut laulua ja hyräilee nyt:
"Lyhyt on matka kullan luokse, vaikkakin aallot pauhaa; sinne pursi punainen juokse, siell' on sullekin rauhaa!"
"Jo näkyy kotimajakka", huudahtaa pumppumies vähän ajan takaa.