"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?" kysäsin minä Vikeltä.
"Niin Petrille", mutisi Vikke. "Ja sitte se muutamana päivänä istuu — — hyi hittoja — — ja silloin minunlaiseni miehet saavat todellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan' — jos voivat!"
Viken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta tavallista totisempana jahkaili hän: "hyvähän sinun on nauraa, mutta entäs meikäläisten. — Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä maailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on sotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!"
PAKSULAN PARIKUNTA.
Siinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden honkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli puhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä, vaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos noita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa. Suuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti päiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville: "katsos miten meitä on paljo." Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta samalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle, pyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa ihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko kömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija, joka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään "Suurelan Seurahuoneen" somuutta.
Jo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle, lähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan kasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä poikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla, mutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä, paperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan syljeskelivät.
Sydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua, vaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa töllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas toisiaan.
"Lyhty, mi lyhty", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.
"Ja oikein lasinen lyhty", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin he jatkoivat matkaansa.
Aamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta varsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla talon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.