"Vai satoja veikkonen", sanoi Niinistön Maunu. "Sanoisit satoja tuhansia ja vielä vähän päällekin."
"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?" tiedusteli äsken mainittu möhömahainen isäntä.
"Eivät kärsineet viedä kaikkia", selitti Niinistö. "Mutta niistä, jotka olivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka kappaleesta."
"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt", arveli vanha
Tiainen. "Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta."
"Meni niistä", väitti Niinistö vastaan. "Meni niistä; ja sentähdenhän sen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin kuului pitäneen mennä … vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin se vain oli mennyt piiloon."
"Vieläkös mitä", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. "Kotonaan sen oli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa käydessään nähnyt."
"No en tiedä", sanoi Niinistön Maunu, "mutta niin sitä minulle kauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut tähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä tohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se kapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset rakentamaan tuonkin seurahuoneen."
"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin", mutisi möhömahainen isäntä, "mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat metsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi."
"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän onkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä", tuumaili muudan joukosta.
"Niinhän sillä on", selitti Niinistö, "kuvernöörit ja muut suuret herrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä kostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin omenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs sille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi."