"Kirjeen? Miksi hän ei sitä ottaisi? Anna vain tänne, niin minä toimitan sen Junnulle", sanoin minä.
"Ei se ole vielä oikein valmiskaan", kertoi hän ja kaivoi nuttunsa povitaskusta jokseenkin paksun tukun paperia, jonka sitte levitti minun eteeni pöydälle.
"Olisipa minusta jo tuossa kirjettä kerraksi", tuumailin minä ihmetellen sitä paperin paljoutta, minkä Kaaperi oli jaksanut täyteen tuhrata.
"Niin, kyllähän sillä jo näyttää pituutta olevan, mutta ei se minulta kuitenkaan tahdo kirjoittamalla oikein syntyä, vaan kun minä saisin puhua, niin —"
"Sehän on pian autettu, puhu sinä, kyllä minä kirjotan."
"Sitähän minä oikeastaan aioin pyytääkin, vaan rupesi niin viitsittämään, ett'en saanut sanaa suustani", lausui Kaaperi.
"Mitäs häpeilemistä siinä olisi", vastasin minä lohduttavasti.
"No kun se kirje olisi tytölle menevä", jupisi Kaaperi ja huokasi syvään, ikäänkuin raskaasta työstä päästyään.
"Ahaa", sanoin minä, "se on siis rakkaudenkirje. Kas vaan sinua vanhaa veitikkaa!"
Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena; hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista, mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.