Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt", sanoin minä.
Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi vain: hyvä Anna-Leena!"
"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.
"Kirjoittakaa sitte: isä — joko se on paperilla — isä oli Kajaanin markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan. Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'
"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.
"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko juttu. Niin — 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."
"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin minä taas.
"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. — Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."
"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.
"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä pettäneen", toimitti Kaaperi.