En vielä nytkään oikein käsitä mitä ihmettä eräänä kesänä lienee rakennettu kotitaloni pihamaalle eteisen ja eloaitan välille, sillä siitä rakennuksesta ei taloon huoneen lisää lähtenyt; vaan kehikko siinä kuitenkin oli. Vaikea olisi uskoa tuon kehikon olleen tehdyn Pekka Kortelaisen työhuoneeksikaan, koska hän ei siinä askaroinut kuin vähän toista viikkoa.
Tuo ukko Pekka oli hyvin "nokkela nikkari", niinkuin pienen pappilan rouva sanoi, jolle hän oli tehnyt uuden viipsinpuun lahjaksi; vaan kuitenkaan ei mainittu rouva voinut häntä suvaita silmiensä eteen, "sillä hänellä on aina niin jumalattomia lauluja suussa", sanoi hän.
Pekan laulu se oli, joka minunkin huomioni ensiksi häneen kiinnitti, vaikka minä en olekaan mikään nuottimies. — Tutustumisemme tapahtui muutamana maanantai-aamuna heti jälkeen päivän nousun. — Vanhempani olivat sunnuntaina tavanneet Pekan kirkolla ja pyytäneet häntä nikartelemaan meille. Pekka suostuikin tuumaan, ja seuraavana aamuna, kun minä vielä makasin parhaassa aamu-unessani eteisen ullakossa, alkoi laulun sävel tunkeutua korviini. Unimielissäni tuntui se minusta alussa satakielen soinnukkaalta laulannalta, sitten leivon liverrykseltä, sitten vienolta kehtolaululta, vaan muuttui viimein yksitoikkoiseksi, vapisevaksi vanhanmiehen ääneksi, ja minä heräsin. Laulu ei ollut pitkän pitkä, tuskinpa se lienee ollut kauniskaan, vaan äänessä, jolla se laulettiin, ilmestyi kumminkin jonkunmoinen kaipausta osoittava vivahdus, joka herätti minussa halun tulla tutuksi itse laulajan kanssa. Siinä tarkoituksessa lähdinkin ulos ja kehikossa näin vanhan, laihanpuoleisen miehen, joka höylätä nytkytteli niin, että hikiherneet kiilsivät hänen ryppyisellä otsallaan, ja samalla lauloi hän lauluansa. Se kuului: "aisa toinen, aisa toinen, koivuiset molemmat aisat", ja sen loputtua alkoi hän aina alusta taas. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt ukko Pekkaa työssä, ett'ei hän olisi laulanut "aisa toista", vaan työssä oli hän aina, uinahtaen vaan hetkisen sydänyön aikaan, niinkuin muutkin laululinnut; kummako siis, jos koko pitäjäs osasikin ulkoa Pekan laulun.
Viikon kuluessa tuli meistä Pekan kanssa hyvät ystävät. Hän antoi minun rauhassa istua kehikon nurkassa ja vuoleksia lastuista hevosia ja lehmiä; eikä edes torunut silloinkaan, kun minä näin hyväksi leikellä omaa lihaanikin, josta muut ihmiset minulle pitivät pitkiä nuhdesaarnoja ja lisäsivät siten kipujani.
Viikko kului kulumistaan ja lauantaina iltapuoleen päivää oli minulla kehikon nurkassa hyvä joukko puueläimiä, hevosia, lehmiä ja pikku karjaa sekä muuta maan päällistä, vaan silloin laitettiin minut asialle pappilaan. Kirkkoväkeä oli jo keräytynyt kirkolle, sillä kotiseudussani on kauempana asuvilla tapana kesäiseen aikaan tulla kirkolle jo lauantaina. Pieniä poikia oli pappilan alla kentällä pallin lyönnissä, ja kun eräässä ryhmässä ei ollut kuin viisi miestä, rupesin minä heille lisäksi kuus'suolaan. Meidän leikkimme keskeytyi kuitenkin pian, sillä pitkin tietä astua tallusteli Pekan Tiina ja joku toinen, josta me emme saaneet oikeaa selvää mikä hän oli miehiään.
Hänellä oli tuuhea kokoparta ja päällään sininen suora nuttu, edestä avonainen, ja punainen villapaita, jonka leveää kaulusta piti kiinni kaulaan kääritty keltanen huivi. Päätä verhosi leveäreunainen, kiiltonahkasta tehty hattu, jonka otsassa koreili kuparinen, tummunut laivanankkuri. Miehen kasvotkin olivat melkein kuparin väriset ja hänen silmistään voi selvään lukea sanat: "minä en pelkää mitään". — Jos vielä mainitsen pukinnahkaiset housut, joiden leveät lahkeet olivat pistetyt pitkävartisiin merisaappaisiin, niin on hänen pukunsa täydellisesti kerrottu.
Muutamia viikkoja ennen olin nähnyt karhun ja marakatin yhdessä tanssivan ja se näky juohtui nyt mieleeni, kun näin tuon rotevan ja hartevan miehen epävarmoilla askelilla käyvän pitkin tietä ja Pekan Tiinan keikkuvan hänen ympärillään. Me pojat arveltiin sinne tänne, mikä tuo kirjava kummitus oikeastaan mahtaisi olla. Joku väitti sen olevan keisarin, toinen — pienin meistä kaikista — luuli häntä kameliksi, vaan minä arvelin häntä koirankuonolaiseksi, joista olin kuullut kummallisia juttuja. Sen kuultuansa lähti koko poikajoukko pakosalle kuin säikähtynyt lammaskatras, mutta kun huomasimme ett'ei hän ajanutkaan meitä takaa, kasvoi rohkeutemme niin suureksi, että uskalsimme lähteä häntä seuraamaan. Seuraan yhtyi täysikasvuisiakin ihmisiä ja niin mentiin kaikki yhtenä hälisevänä joukkona minun kotiani kohden. Pekan Tiina ja tuo uteliaisuutemme esine kävivät edellä, ja kun he astuivat meidän veräjästä pihamaalle, huomasin miten leikkitoverini kateellisin silmin minua katselivat ja minäkin tunsin jollakin tavoin valuvan kunnian loistetta päälleni tuosta muukalaisesta.
Me saavuimme kehikolle. Pekka lauloi "aisa toista" eikä näyttänyt läsnäoloamme huomaavankaan, vaan hänen oppipojaltansa Jänövaaran Antilta keskeytyi työ ja hän, ihmettelemisen ilmeisenä kuvana, katsoa töllisteli milloin mestariansa milloin meitä. — Omituista oli todellakin katsella tuota vanhaa parikuntaa. Pekka lauloi tyynesti lauluansa ja silitti lautaa, Tiina itkeä tihrasi ja työnsi hartioista muukalaista Pekan eteen. Me muut odotimme ihmetellen mikä tästä lopuksi tulisi.
Viimeinkin jaksoi Tiina hillitä kyyneltulvansa ja puhkesi lausumaan: "herrainen aika! Etkö sinä Pekka — — voi! voi! sellaisia ne ovat miehet — — etkö sinä virka mitään — — no kumma, luontokappalekin rakastaa lastansa, mut sinä vaan laulat tuota ijankaikkista aisa töistäsi, etkä edes sano hyvää sanaa lapsellesi, omalle ainoalle pojallesi, jonka nyt saat takaisin niinkuin tuhlaajapojan, niinkuin Joonaan valaskalan vatsasta."
"Ole hulluttelematta, ämmä", tokasi Pekka, nauraahan sinulle jo kylän harakatkin, kun tuommoista melua pidät."