"Naurakoot, naurakoot vain ja minä nauran mukana, kun Kusti poikana sain takaisin, niinkuin kuolleista." Eukko-parka todellakin rupesi nauramaan, hykersi kämmeniään ja hääräsi Pekan ja muukalaisen ympärillä, niinkuin mettä etsivä mehiläinen. Tiinan hyväntahtoinen nauru tarttui meihin muihinkin ja heti nauroimme kaikki tietämättä mille oikeastaan nauroimme. Isä ja poika olivat ainoat jotka vakavana katselivat toisiaan hetkisen, vaan sitten tarttui Pekka taaskin höyläänsä ja samalla kajahti kehikossa: "aisa toi —".
"Etkö sinä anna edes pojallesi kättäkään, ukko? Varmaankin olet tullut hupsuksi, ja läheltä pitää ett'en minäkin tule hupsuksi — tekisi mieleni oikein tanssimaan; tule, Kusti, tanssitaan kaikki yhdessä", lörpötti Tiina jo koetti saada poikaansa pyörimään.
"Ole nyt vähemmällä, ämmä", sanoi Pekka ja loi pitkän silmäyksen vieraasen.
Tiina huomasi sen ja iloisesti lausui: "niin, katso vaan häntä; hän on sinun poikasi ja minun poikani, meidän molempien poika ja kelpo mies, niinkuin sinäkin, Pekka. Ei hän ole juoppo eikä muu retale, vaan oikea matrassi, ihan totinen laivan matrassi, ja hänellä on rahaa, oikeata kultarahaa, oikeata kultarahaa, ja nyt ostetaan oma talo ja höyläpenkki ja sinun, Pekka, ei tarvitse kiertää talosta taloon kuin Jeerusalemin suutarin, vaan saat kotona työskennellä —."
"Ole vaiti", käski Pekka taaskin, mutta se oli kuin tervaa tuleen kaataisi ja Tiina alotti taas sanatulvansa: "enpähän ole vaiti, minä tahdon sanoa kaikille ihmisille, että Kustista on tullut kunnon mies, vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten karkasi meiltä merille, kunnon mies hän kumminkin on ja on tuonut minulle kaksi silkkihuivia — kaksi silkkihuivia minulle vanhalle ihmiselle ha ha ha! Vaan toinen niistä annetaan kihlahuiviksi Kuittilan Annille — otathan sinä hänet, Kusti, se on paras tyttö näissä kuuluvin ja niin kaunis, kaunis kuin puolukka syksyisellä kankaalla?"
"Yes, otan, äiti, miks' nähdään ja jos hän minusta huolii", vastasi
Kusti muukalaisella äänen korolla.
"Huoliiko? Sinut ottaisi vaikka pappilan Agda-mamseli, jos vaan sinä huolit", vakuutti Tiina. — Pekka oli ääneti katsellut poikaansa tähän asti, vaan nyt hän niinkuin kainosteleva lapsi irroitti kätensä höylästä, kuitenkaan ojentamatta sitä Kustille. Kusti huomasi sen ja lausuen: "Good day [Hyvää päivää], isä! Terve, terve! minä se olen", puristi hän vanhuksen kättä.
Tiina luuli poikansa kysyvän kuka Pekan toveri oli ja alkoi toimittaa: "herrainen aika! etkö sinä enää tunne häntä, serkkuasi, minun sisarvainajani poikaa, Jönövaaran Anttia? Hänhän se on. Anna hänellekin kättä, kyllä se on kelpo poika; tekee jo reslarekiäkin aivan omin päinsä, vaikka vasta on kahdeksantoista; kummallista ett'et sinä, Kusti, Anttia muista!"
"Eihän serkku ole minua koskaan nähnytkään", sanoi Antti ja löi
Kustille kättä että paukahti.
Pekka ei suostunut kesken rupeaman lähtemään kotiinsa, vaan ämmä Tiina sai poikansa kanssa sinne mennä edeltäkäsin. Heidän lähdettyänsä jatkoi ukko työtänsä yhtä vakavasti kuin ennenkin, eikä edes hänen äänensäkään osottanut mitään mielen liikutusta, kun hän taas veteli "aisa toista".