Hän oli aivan valkea-hapsinen vanhus; pää kuin lipsuttu pellava; vartalo hoikempi kuin seitsentoista-vuotisella tytöllä. Koko mies näytti kuivuneelta, näivettyneeltä nauriilta. Hänen laihat, taulanväriset, harmaankeltaiset kasvonsa olivat jos jonkinmoisissa kureissa ja rypyissä, semmoisissa, joita ei ikä, vaan suunnattomat kärsimykset ja ankarat intohimot ihmisen kasvoihin kyntävät. Ruma, otsasta vasemman kulman kautta poskipäähän ulottuva arpi teki vielä nuo jo muutoinkin tymäkät kasvot aivan hirvittäviksi; loistottomia, vedenkarvaisia silmiä varjosivat pörhöiset, harjasmaiset kulmakarvat, jotka luisevan nenän ylitse yhtyivät yhteen. Ohuthuulinen suu muistutti järviraakun kuoresta; niin tiiviisti liittyivät huulet toisiinsa. Häntä olisi luullut raudasta valetuksi satyyriksi, joll'ei silloin tällöin pöydän alla kolahtava puujalka ja rauskavat hampaat olisi ilmoittaneet miehessä henkeä olevan.
Semmoinen oli Tuulivaaran silloinen vanha isäntä, tuo julmuudestaan ja hirveistä lauluistaan tunnettu Perttu Ollinpoika Kähkönen, jonka sanottiin jo nähneen sadannen kesänsä.
Jos ukko oli kuiva, kasattunut ja mehuton, niin oli sen sijaan hänen vieressään istuva tyttö tuores ja mehevä. Hellyydellä hän tarjoeli vanhukselle ruokaa ja näytti koettavan vanhuksen toiveita hänen kasvoistaan lukea, sillä ukon silmät olivat jo iästä kokonaan huienneet. Tytön silmät taas olivat huikeamattomat, mutta huikaisevat; ne olivat mustat kuni myrskyinen yö loistavasti säihkyvine salamoineen; hänen solakka vartalonsa osoitti tuota jaloutta ja hekumallista muhkeutta, josta Karjalan kauniit immet helposti tuntee.
Ikää ei tytöllä liene ollut enempää kahtakymmentä vuotta, jos sitäkään. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja säännölliset; nenä suora ja — mikä on perin harvinaista — erinomaisen kaunis. Suu oli hempeä, katse suloinen, huulet punaiset kuin kaunein ahomansikka, ja niiden takaa välkkyivät, hänen joskus hymyillessään, maidon valkoiset hampaat. Komeina tummanruskeina suortuvina valuivat hänen lienteät hiuksensa molemmin puolin kaarevaa otsaa ja turhaan oli koetettu kaikkia noita vallattomia kutreja sitoa kahteen valtavaan palmikkoon, jotka vapaina riippuivat alapuolella vyötärystä.
Luulisi ettei taivas ikänä olisi tähtitarhojen alapuolelle muodostanut niin iki-armasta olentoa kuin Tuulivaaran Katri oli. Mutta kaikesta hempeydestä huolimatta ilmestyi kuitenkin tytön koko olennossa jotain vienoa surullisuutta, niin että hänen poskiensa viehättäviä hymykuoppia olisi voinut kaihokuopiksi kutsua.
Oliko tuo surumielisyys ensi lemmen syttyvä rusko, vai oliko se jonkun vielä selittämättömän tunteen ilmiö, vaiko tulevien murheiden hämärä heiastus — niin, kuka sen tiesi. Apeaan mielialaan ei hänellä ainakaan nyt näyttänyt mitään syytä olevan, sillä itse tuo rautainen ukkokin näytti hiljaisen aterian päätyttyä ja siunattua ihan ilmeiseltä tyytyväisyydeltä. Varmaan hän olikin hyvällä tuulella, koska aivan pyytämättä rupesi lapsille kertomaan tapauksia vanhoilta ajoilta.
"Kun torni tässä vaaralla oli valmis ja täydellisesti varustettu", jutteli hän selvällä, vähän kumajavalla äänellä, "silloin täytyi isä-vainajan puoliväkisin suostua muuttamaan talonsa tänne ylös muurien suojaan. Isäni oli ollut monissa retkissä osallinen, joskus johtanutkin meikäläisiä sissejä vastaan ja aina nuoruudestaan asti aina tapellut maalla ja vedellä voitollisesti rajarosvojen kanssa. Olipa hän taistellut sotilaana itse kuninkaankin johdolla ja käynyt Puolan pääkaupungissakin. Sen lienee kapteeni Wittenbergikin saanut tietää, koska hän kutsutti isäni tänne ylös; — talo oli nimittäin tuolla alempana ennen sitä. Eräs toinen ja minä juoksimme isän perästä ja kuulimme koko heidän keskustelunsa. Minä muistan sen nytkin vielä, — muistan tarkemmin kuin eileiset asiat."
"Kuka se oli se toinen?" kysyi Katrin veli, Matti, noin nelitoista-vuotinen, pienikasvuinen pojan loppi.
Kiristäen hampaitaan tiuskasi ukko hänelle: "sitä ei sinun tarvitsee tietää — se oli isänmaansa häpeäpilkku, elämäni pahahenki."
"Oikeinko tuommoinen ruumiillinen pahahenki?" tiedusti joku pienemmistä lapsista.