Vielä viime vuosisadan alussa loistivat Tuulivaaran tornilla vahvistettu varustus ja talo täydessä komeudessaan etäälle ympäri harvaan asutun, yksinäisen seudun. Kohtaloiden kirjaan oli kuitenkin niiden häviö jo piirretty; yksi isku tarvittiin vain ja silloin jo kukistuivat kumpikin, niin suoja kuin suojeltavakin, vaikka pöyhkeinä näyttivät nuo vanhat seinät melkein tarjoutuvan taisteluun itse tuon kaikki kaatavan Ajattarenkin ahneita hampaita vastaan, eikäpä ne sitä aivan syyttä olisi tehneetkään. Ikivanhoista ajoista asti oli näet Tuulivaara ollut koko tienoon tukevin talo. Kähköisten karski suku, näet, oli jo vuosisatoja sitä kotinansa pitänyt, ja yhäti olivat sen isännät polvesta polveen talonsa kunniaa kohottaneet.
Laveita kaskia olivat Kähköisten kirveet kaadelleet Tuulivaaran lehteville liepeille ja sen jyrkillä rinteillä oli sekä moni villava karhu että hallava hirvi heittänyt henkensä heidän keihäänsä kärkeen ja taljansa talon varojen kartuttamiseksi. Usein oli myös joku talon miehistä ollut johtajien joukossa niillä rohkeilla kosto- ja ryöstöretkillä, joita tuon tuostakin tehtiin Venäjän puoleiseen Karjalaan. — Retkillä ryöstetystä saaliista saivat tietysti Tuulivaaralaisetkin aimollisen osansa. Siten olikin talo aikojen kuluessa kasvanut aivan äveriääksi, niin ett'ei sen kylän kesken varustuksen vuoksi hopmanneiksi kutsuttujen isäntien tuumailtu "ääriäänkään tietävän", vaikka he kitsaasti elivät.
Maine Kähköisten rikkauksista, matkalla paisuen kuni vierevä lumipallo, kulki kauas itäiseen naapurimaahankin, jossa heidän hopeansa olivat ainakin yhtä halutut kuin joutsensa ja pyssynsä peljätyt, joll'ei vain enemmänkin halutut. Senpä tähden tunkeutuivatkin rajasissit sangen usein Tuulivaaran tienohille; mutta yhtä monesti saivat he palata tyhjin toimin ja verisin päin, sillä Saramon kyläläiset olivat rohkeaa väkeä, jotka eivät omalle hengellensä paljoa arvoa panneet, vaan vihollistensa verelle vieläkin vähemmän.
Niinkuin tunnettu, olivat rajamaalaiset noilla seuduin aina Pähkinäsaaren rauhasta saakka melkein hallituksiensa suostumuksella pitäneet "isoa-vihaa", mutta varsinaisen sen nimellisen sodan alkuaikoina he elivät jokseenkin hyvässä sovussa. Ainoastaan yhden verisen retken kertoo Nostintapainen kansantaru kummaltakin puolelta tehdyksi "ikäänkuin vaino-ajan alkajaisiksi", eikä niininkään liene ollut niin paljon syytä itse rahvaassa kuin sen johtajissa ja varsinkin kapteeni Aleksei Kapranovan äärettömässä hopean himossa.
Kapranovan oli tsaari lähettänyt ruotsalaisten hätyyttämän Solovetskoin luostarin avuksi, mutta saavuttuansa Repolan seuduille tämä oli saanut kuulla puhuttavan Tuulivaaran linnoituksesta ja äärettömistä rikkauksista. Venäjän puolen talonpojat tiesivät myös "Ruotshien" niinä aikoina juuri parhaillaan olevan kirkonkylissään aseharjoituksissa, ja ett'ei kotiin tavallisesti jäänyt yhtään asekuntoista miestä. Kiusaus oli ahneelle kapteenille liiaksi suuri.
"Siellähän on vähällä vaivalla saatavana hyvä paisti; siellä on rikkautta, jota ihanan Ukrainin viljavilla tasangoilla on hauska tuhlaella. — Kuinka Feodor Andrejevits ja Kuismin Wasiljevits ja Audotja Paraskovjevna ja — ja — ja kaikki hyvät ystävät, naapurit ja hovinherrat haristavat silmiänsä, unhottavat suunsa auki ja jähdyttävät tsajukuppinsa, kun minä kerron, miten noin vaan muutamassa hetkessä ihan sivutöikseni valloitin kuuluisan Tuulivaaran linnan, jota ei itse tsaarikaan ollut uskaltanut ahdistaa", ajatteli Kapranov.
"Audotja haukottelee, tyhjentää kastuskansa (pikarinsa), näpäyttää sormiaan ja sanoo: olet oikea onnen kantamoinen sinä Aleksej Mihailovits, olet tottakin. — Feodor taas syleilee ja suutelee minua ja valehtelee sitte silmiänsä räpyttäen turkkilaisista ja tatareista ja omista taisteluistaan heitä vastaan ja jos jotakin, vaan kuitenkin täytyy hänen kadehtia minua, sillä minä näytän hänelle Tuulivaaarasta saamani hopeat, kaikki näytän heille — seis, pastoi! Enpä näytäkään; Kuismin, se konna, voisi saada asiasta vihiä, jos Feodorille näyttäisin, ja sitten kiusaisi se ensin lainaksi niitä, pyytäisi sitte pelaamaan likaisilla korteillaan ja viimein ostattaisi minulla väkisin orjiaan, joilla ei tee tämän taivaallista; eivät osaa mitään, eivät jaksa mitään, syövät vain; — roskaväkeä koko tuo Kuisminin joukko, akanoilla elätettyä väkeä; vaan mitäs teet, osta pois ja kalliista ostakin. Kuismin se konna — niin enpä näytäkään hopeitani, voisihan Kuismin ne varastaa — syntyy siltä sekin; en näytä, tyydyn kunniaan ja maineesen, pidän itse hopeani. Ja kunniaa antaa tsaari minulle, ehkä taputtaa olkapäätänikin vielä, ja se on hauskaa; ehkä sanoo: oikein teit, Aleksei Mihailovits — tahi ehk'ei sanokaan mitään — lähden, kun lähden sittenkin."
Semmoisia tuulen tupia rakenteli Kapranov ja kun isot joukot talonpoikia tarjoutui häntä seuraamaan, niin hän lähetti isoimman osan harjoitetusta väestään edeltäpäin osailemaan Vienan-merelle. Talonpoikien opastamana Kapranov itse kiersi parinkymmenen sotamiehen ja satakunnan sissin kanssa syrjäpolkuja myöten Kujangin ja Pyymäen kautta Saramoa ja Tuulivaaraa kohti. Tavallista tietä, Pielisjärven kirkon kautta, ei uskallettu kulkea, kun siellä olivat miehet koossa aseharjoituksissa.
Tuulivaara oli niinä aikoina väkirikkain talo niillä kuuluvin. Se näkyi siitäkin kuin syyspuhteina kolmattakymmentä värttinätä hyrisi talossa ja loppupuolilleen toistakymmentä kirvestä riippui kirveskahvissa pirtin ovensuu-seinällä.
Kesäkuun kahdennenkolmatta päivän iltana armon vuonna 1701 ei talon illallispöydässä kuitenkaan istunut päten yhtään kirveen käyttämiseen kykenevää miestä. Muutamia, toinen toistaan pienempiä poikanulikoita siinä vain näkyi naisväen seassa, paitse pöydän päässä istuja, joka ei suinkaan ansainnut poikanulikan nimeä.