TUULIVAARALAISET.
Sivukohtaus Ison-Vihan ajalta.
Kaukana tuolla Pohjois-Karjalan autioilla takamailla syleilevät muhkeat metsät pitkän Pielisjärven ja sen lisävesien kuohuisia laineita. Noiden hamaroiden, siimesrikkaiden salomaiden hiljaiselta näyttävässä, synkässä povessa tapaa matkamies vielä nytkin nuoruuden voimista uhkuvan elämän, jonka luontoperäistä kauneutta viljelyksen silittävä käsi ei ole ehtinyt tyyten poistaa.
Raivoisasti jyrkissä uomissansa pelmuten ja pauhaten, syöksyilevät siellä sulavasta lumesta vallattomiksi paisuneet vuoripurot hurjalla vauhdilla alaspäin pitkin jylhien vaarojen kupeita. Matkallansa ne kukistavat kaikki kulkuansa ehkäisevät tokeet ja esteistä vimmastuneina parskuttavat sihisten kuohuvaa vaahtoansa korkealle äyräillänsä kasvavien korpi-kuusten naavoittuneille oksille, kunnes viimein taltuneina laskevat kiukkuiset vetensä levolle jonkun kirkasvetisen metsälammen viihdyttävään syliin.
Korven kohdussa viheltelee kontio päiväkaudet kämmeniinsä, eläen ihan rauhallista elämää, jos se vaan malttaa pysyä loitompana karjankellon kuulumista. Palavin silmin tuijottelee tiheässä pensaikossa täplikäs kissa-ilves uraa myöten karjoinensa lähenevää paimenta, ikäänkuin miettisi, tehdäkkö hyppäyksensä eteen, vaiko taaksepäin.
Jyrkkinä, veitsiviiltoisina nousevat kalliorintaiset vaarat rohkeasti syvyyksistä töydäten korkeutta kohti, ja vasta huomattuaan turhaksi suoran pilvien tavoittelemisen ne pakahtuvat sisällisestä harmista monirotkoisiksi kallioryhmiksi. Välistä ne tarttuvat kiinni toisiinsa, muodostavat pitkulaisia selänteitä, sitte taas yht'äkkiä ja yhtynein voimin ponnahtaaksensa korkeuteen. Silloin hälvenevät niiden rohkeat muotopiirteet näkymättömiksi; ne sekoittuvat, sulautuvat toisiinsa ja siten kiusoittavalla tavalla muistuttavat tuota kauhukuvausta Aleghierin helvetissä, kun Agnellon ja Cianfan
"päät liittäytyy ja haihtuneet on kasvoparit yhteen hahmohon".
Mahtavana kohottaa siellä korkea Tuulivaara huippunsa pilviä kohden muiden vertaistensa keskellä. Sen eteläistä kylkeä on mahdoton siivittä kulkea. Mieltä kauhistaa vaaran huipulta läntistäkin sivua katsellessa, sillä vaaran juuri on kadonnut näkyvistä. Luulet seisovasi vihaisten vesien pyörittelemillä kivijärkäleillä. Rajuissa pyörteissä kohisten vierittelee tuolla syvällä jalkojesi alla vuolas virta ärjyviä, mustia kuohujaan, ja vuosi vuodelta se laineillaan yhä enemmän ja enemmän kovertaa kalliota. — Pohjoinen ja itäinen sivu ovat loivemmat. Monen monituisessa polvessa mutkittelevaa polkua myöten voi sieltä päin kiivetä vaaran laelle, jonka suunnattoman suuret kalliomöhkäleet muodostavat.
Vuostavimmalla paikalla on nykyään huononpuoleinen talonrähjä, joka talvi talvelta käy yhä kurjemmaksi. Näyttääpä talon ränstymisestä päättäen siltä, kuin saisi senkin ennen pitkää lukea olleiden ja menneiden joukkoon samoin kuin sen edeltäjänkin, jonka raunioita vieläkin huiskin haiskin on vaaralla nähtävinä. Olipa vaaralla vielä noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta maavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä kivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli aikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin, rauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.
Varustuksen kunnossa pitämisestä olivat Tuulivaaran asukkaat, ainakin Kreivin aikana, nauttineet veronvapautta ja siten olleet jonkunmoisena ylimyskuntana naapuriensa seassa. Nyt ovat semmoiset etuoikeudet, yhdessä vanhojen rakennusten kanssa jo ammon aikoja sitte lahonneet, hävinneet, ja nuo entis-ajan jätteet kutakuinkin selvästi muistuttavat katselijallensa kaiken ihmistyön ja onnen katoovaisuutta. Honkien latvoissa humiseva tuuli ja alhaalta kuuluva kosken kohina tuntuvat kuni ivaten ikään huomauttavan ihmistä siitä, samalla kuin ne veisaavat yksitoikkoista unhon virttä menneille ajoille ja muinaisuuden mureneville muistoille.