Musti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta ilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: "katsokaas mihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta jälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa — kyllä se on hän, uskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau".
Sitte riensi se toisten kirkkomiesten luo ja "hau, hau", kuului lakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä päin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin, "hau, hau".
Kotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni viheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä, sillaikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi olla? Minä käännyin Mustiin päin. Se silmäili vuorotellen viheriäistä olentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri kuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan ei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, jollen itse saisi selville. Minä ajattelin pitkin ja poikin, ja yhtäkkiä alan tuumia mielessäni: "älähän mitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, mutta tupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikein kiiltolippu. Niin lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki!"
Silloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: "Juijo tules nyt anna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?"
Mielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle lakki oli aijottu.
Se päivä oli minulle oikea onnen päivä. Yhtenä ainoana päivänä olin saanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän matkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut vielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että uuden lakkini. — Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan näköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko. Tiina tavaili: "K — sano K-ari-Karrikatur — tätä en minä osaa lukea, se on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä." Minä panin kirjan talteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.
Mirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ettei hänen enää sopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra. Naskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille menin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi kadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä itsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki-parka yhä edelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa yhteisiä pääverhoja.
Siitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra, kummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti jaoin uuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin lainsa jälkeen, uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo kaikki "maan mustan mullassa"; mutta tässä on muutamia, heidän ajan kuluksi minulle puhelemiansa kertomuksia, joilla he toisinaan lyhentivät talven pitkiä iltapuhteita.
UURON KÖSSI.
Lapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset yleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni ollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut persoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät myöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli toistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes ollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset tavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä tahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.