"Se on — se on se meidän Polle."
"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää lapsiraukkansa vielä kuolijaaksi", ja hän otti pöytälaatikostansa ison hopearahan ja lisäsi: "pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin äidillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi."
Tuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää ollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin, kengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.
Siellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran itsensä luvanneen tulla paikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi. Rahasta en isälleni virkkanut mitään. Yhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinan äidikseni ja siis on minun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava "pikemmin" Tiinalle. Isäni ei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili vanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina siihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun minä, niin pian kuin mahdollista tahi "pikemmin" kuin tavallisesti, toimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa ja hän heitti sen arkkunsa pohjalle niin että kilahti. "Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!" kuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen koommin ole enää koskaan nähnyt.
Vanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin minut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti, oikein juurta jaksaen asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti Tiina kertomukseni sanoen: "valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole käynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa lammin rannalla tahi jossakin muualla."
Minulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samallaisesta rikoksesta, eikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: "Eikö mitä, vaan hän ei liene osannut oikein selittää asiaansa — kirjoittaa minun olisi pitänytkin."
Kääntyen minuun jatkoi hän: "mene muuttamaan puhdas koltti päällesi, minä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle herralle."
Tiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista pukua näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan valheellisuuden, — mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen taistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa rangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla; en oikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko rangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: "vai sinä, vai sinä". Lopuksi täytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata, etten enää milloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli osallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä saikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut että evästetyt matkallemme.
Murheellisina alotimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina pääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella kasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille pieniä päitään; kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen lammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui huolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran asunnolle.
"Ha, ha, ha!" — nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme kirjeen. Sitte otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi, miksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa, vaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui piian, tuotti sisään kahvia ja makeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle herralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa lahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen kuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen takkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä, ja niin lähdimme käsi kädessä kotiini päin.