"Katri ja Matti", sanoi ukkovaari, "vannokaa vastustamatta täyttävänne mitä teille tänne jäätyänne käsken, sillä ehdolla suostun pyyntöönne".
"Täytämme", sanoi Matti, "kyllä minulla on rohkeutta kuolla".
"On minullakin", kertoi Katri.
"Mutta entäpäs elää?" kysäsi vanhus.
"On sitäkin", lausui poika.
Katri oli vaiti.
Kaikki ukon määräykset pantiin viipymättä toimeen ja venäläisten viimein vaaran alle saapuessa oli Tuulivaaran varustus sokean vanhuksen, hennon kaunottaren ja parrattoman pojan puolustamana. Kahdella venheellä olivat muut lähteneet: Leenakin meni heidän kanssaan, kun ei uskaltanut yksin kotiinsa palata. Jälelle jääneiden siunaukset seurasivat heitä. Katkera oli ollut erohetki, mutta ukko Perttu osasi sen lyhentää; katkerahan se on aina, mitä sitte tuollaisissa tilaisuuksissa!
Katri oli huutanut lähteville: "sanokaa isälleni hänen tyttärensä kuolleen isällisen kovuuden, lapsellisen kuuliaisuuden ja kahdenlaisen rakkauden uhrina".
"Älkää sanoko mitään", lausui Perttu, "hänen molemmat lapsensa tulevat pian Jumalan avulla ja toivottavasti terveinä hänen luoksensa".
Iltarusko kultasi säteillään puiden välistä vilahtelevaa vettä, ja painuvan auringon viimeiset säteet ikäänkuin jäähyväisiksi suutelivat kainosti punehtuvaa metsää vaarojen huipuilla. Tummina kuvastivat kunnasten välitse laaksot korkeampien paikkojen varjoja; tuolla etäällä Repovaaran rinteillä väikkyi hienoa, vaaleaa huurua; yö levitti utuisen vaippansa uinuvan luonnon yli. Yksinäinen käki kukahti silloin tällöin, ikäänkuin valveilla pysyäkseen, ja jossakin muurin raossa kirskahti yksinäinen sirkka. Sitte oli kaikki hiljaa niin hyvin ulkopuolella kuin varustuksen sisässäkin. Vieläkin hiljainen hetki seurasi. Äänettömyyden katkasi matalalla kuherruksellaan kalliokyyhky. Kyynel vieri silloin tuon äsken niin luonnottomasti rohkean Katrin hehkuvista silmistä hänen vaaleoille poskillensa ja turhaan hän koki pidättää rinnastaan lähtevää huokausta.