Nojautuen tornin suljettuun porttiin hän lähetti viimeisen jäähyväishuokauksen kotiseudulleen ja katkeraksi käyneelle elämälleen.
Perttu ukko heräsi haaveilevista unelmistaan ja äkkiä lausui: "Matti, kiipeä torniin, katso tarkasti ympärillesi ja huuda tänne alas, jos mitä näet, mutta varro siellä kunnes sinua kutsun."
Matti totteli ja meni täyttämään käskyä. "Katri", lausui vanhus pojan mentyä, "minä tiedän jonkun suuren ja raskaan surun painavan mieltäsi, se on saattanut sinulle jo noin nuorena elämän arvottomaksi, avaa minulle sydämesi, lapsi, kentiesi minä voisin suruasi lieventää".
"Eihän minua mikään murhe paina", vastasi tyttö.
"Älä teeskentele, vaikka silmäni ovat talmassa, näen kuitenkin sinun tahallasi hakevan kuolemaa, hirmukuolemaa sodan tuhoavissa liekeissä, eikä naisluonne sitä epätoivoisetta sydämensurutta voisi tehdä; se on epätoivoa, eikä rohkeutta. Toisin kuohuu veri miehen suonissa kuin naisen; miestä ajaa sodan jyryyn omainsa suojelemisen velvollisuus, rakkaus vapauteen tahi valitettavasti myös toisinaan julma kosto; nainen on hienompaa ainetta, jota sodan jymy kauhistaa, ja jos hän hurmekentille kiiruhtaa, on hänellä tyyten sortunut sydän."
"Ettekö rakkautta luule kuoleman pelkoa voimallisemmaksi? Eikö nainen voi uhrata henkeänsä omainsa edestä?"
"Voipi kyllä lastensa, ehkäpä puolisonsakin puolesta, mutta nainen on elämän päiväpaiste; se ei suotta syöksy möyryävien ukonpilvien temmellykseen, niinkuin sinä, Katriseni; se ei hyödyttä hae kuolemaa. Sinä luulet elämäsi onnen kadonneen ja onnesi auringon iäksi pilveen peittyneen, vai miten?"
"Niin onkin, aurinko, kuu ja tuikkavat tähdetkin kaikki ovat sammuneet ja kaikkialla vallitsee kylmä ja kolkko yö", vastasi tyttö nyyhkien, "minulla ei ole enää mitään iloa elämästä".
"Minä tunnen kaiken tuon ja olen itsekin joskus, surujen kohdatessa, luullut niin, mutta aina on myrskyistä yötä seurannut tyyni päivä, ja niin käy sinullekin, kun vaan sinulla on rohkeutta sitä odottaa."
"Tapahtuuko siis vielä ihmeitä tässä matoisessa maassa?"