Melkein samat sanat olivat kuiskauksena sitä ennen samoilta huulilta kutkutelleet minunkin korviani. Minä silloin lupasin koettaa kaikin voimin taivuttaa isääni tuumiimme suostumaan, eikä koskaan olisi juontunut mieleeni suorastaan heittäytyä viritettyyn paulaan, vaikka sydämeni oli entisistä siteistä vapaa. Veljeni ei muistanut mitään, ei kunniaa, ei velvollisuutta, ei Katrille antamaansa sanaa, saati sitten lempeänsä häntä kohtaan, vaan innokkaasti Tatjanaa syleillen hän lupasi ikuisesti pysyä hänen luonansa, vaikka autuutensa menettäisi.
Kaikki vimmaiset tunteeni katkasivat silloin kahleensa ja riehuvana petona karhasin erottamaan heitä. Sysäys vain ja Tatjana oli kaukana tantereella huutaen kostoa.
Yrjö ja minä painiskelimme maassa verivihollisina, vaan toinen ei voittanut toista. Minä tunsin veljeni veitsen iskun otsaani vasten, sillä hän ei osannut ohimoon, johon tavotti. Kovasti rutistin häntä ja vereni punasi tannerta. Silloin kajahti aivan lähellämme isäni ääni. Hän sai tietää kaikki ja seuraus siitä oli kauhea. — Työllä ja tuskalla sain vanhuksen hillityksi kurittamasta Yrjöä, joka ikäänkuin ilkkuen hurmeinen ase kädessä seisoi Tatjanan rinnalla.
Kirous kajahti isäni suusta. Sen raskain osa lankesi veli parkani päälle, mutta kiihkoissaan antoi isä oman osani minullekin ja siitä päivin on rauha ollut rinnassani harvinainen vieras. — Samana iltana lähdimme me, isäni ja minä, vaan veljeni jäi ja uhkamielisenä jäikin. — Hän sai Tatjanansa, tuon elämänsä pahanhengen. Isäni kirous alkoi heti kantaa hedelmiä. Tatjana petti veli parkani, katkeroitti jokaisen hänen elämänsä hetken niin, että hän syöksi viimein vaimonsa turmioon, sitte kun oli häneen vaihtanut isänmaansa, kunniansa, uskonsa ja kaikki mitä ihmisellä on pyhää. Väkivallasta väkivaltaan, tulenliekistä toiseen syöksi veli parkani ja kantoipa vihan kalpaa meitäkin vastaan; — se, mikä muille on kauhistus, oli huvitus hänelle.
Kauvan surin Yrjön kamalata kohtaloa, kun hän koetti tukahduttaa omantuntonsa ääntä hirmutöillä ja paatui yhä pahemmaksi, mutta ei oma tilanikaan kadehdittava ollut. Tatjanan kuva oli painunut niin syvälle sydämeeni, ett'ei mikään sitä sieltä vielä nytkään ole kokonaan taitanut temmata pois. Ainoastaan korjatakseni sukumme Katrille saattamaa häpeää kosin häntä. Hyvä, nöyrä ja kärsivällinen puoliso hän olikin, vaan kuitenkin puuttui onnestani jotakin, sillä vasten tahtoani säilytin rinnassani toisen kuvaa ja tunsin sen. Se tieto onkin ollut elämäni kirous, se se on, joka on pakottanut minun hakemaan viihdytystä sieluni ja sydämeni haavoille siellä missä ihmiselliset tunteet eivät saa ääntänsä kuulumaan. Tatjanan muisto on pakottanut minua etsimään kuolemaa tappelutanterilla, se on saattanut minua julmasti seuraamaan poikana vannomaani valaa, eikä se vieläkään ole kokonansa haihtunut tästä vanhasta, kuihtuneesta ja madon syömästä sydämestä, joka niin tyynenä näyttää rinnassa tykkivän. — Elämäni on kulkenut melskeistä rataa ja lyhyeksi kävisi syksyinenkin yö taisteluitteni kertomiseen; yhden niistä mainitsen vain ja se onkin kirkkainna muistissani säilynyt.
Oli näet kerran, noin puolisataa vuotta sitte, tämmöinen helteinen päivä kuin nytkin. Tyyneys vallitsi luonnossa, kun erääsen kauniisen Kivijärven lahteen laskeusi punertava aurinko ja veden selkä kimmelsi kuni kulta säteistä maillehen menevän päivän. Silloin laskihe tumman metsän varjokasta rinnettä myöten kostoa puhkuva joukko kauvas järveen pistävälle, kaitaiselle niemekkeelle. Minä onneton astuin eturivissä. Tuskin olimme niemelle päässeet, kun vastaamme syöksi loinen vieläkin raivompi parvi miehiä, jotka puolustivat kotejansa, lapsiansa, omaisuuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä ihmiselle kallista on. Taistelu oli tuima ja tulinen. Miehemme alkoivat horjua ja tappiomme oli varma, sillä vastustajiamme johti mies, joka mihin iski, siinä kaatui mies. Selkäpiitäni karsi kuullessani miten hänen äänensä jyrisi kuin torvi yli asetten kalskeen. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hänet olin nähnyt, mutta hyvin hänet tunsin.
Minä kartoin häntä kauvan sisällisestä pakosta, mutta viimein, miestemme peräytyessä, minut valtasi epätoivon vimma, sillä tuosta johtajasta riippui tappio tahi voitto.
Minä tunkeuduin hänen lähellensä. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta taukosivat toiset verityöstä, vai lieneekö väsymys heidät käsittänyt. Kumpikin joukko kiinnitti silmänsä meihin ja jo viritetyt jouset laskettiin alas. Tuokion katselimme toisiamme äänettöminä.
"Akka! anna aseesi puhua, äläkä sydämesi", huudahti vastustajani hirveällä naurulla, "emmehän tee yksinäisinä muuta kuin sitä, mitä koko kansamme ja koko ihmiskuntakin kokonaisuudessaan tekevät".
En liikahduttanut asettani, sillä hänen sanansa olivat liian katkerat. Silloin hän lausui pilkallisesti: "vai ei Perttu veljeni enää jaksa kalpaansa kohottaa, vai joko se on kylliksensä hurmetta juonut? Voi ukko rukka sinua! et ansaitse kauvempaa olla noin kauniin miekan kantajana", ja hänen tapparansa halkaisi vinkuen ilmaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän keikahti jo halaistuin kalloin niemelle asetetun pyhän kuvan viereen. "Kirous! helvetti on saanut osansa", olivat tuon jumalattoman viimeiset sanat, jotka sekoittuivat meikäläisten taivaalle kiirivään voittohuutoon. Käsilleni hyrski hänen hurmeensa, kun polvillani huusin hänen nimeänsä. Minusta tuntui kuin olisi miekkani omaan sydämeeni sattunut, ja koston enkelinä häilähti eteeni Tatjanan haamu. Luullen sitä aaveeksi, syöksin uudestaan alkaneesen tappelun tuoksinaan, ja kun seuraavana aamuna täyteen tuntooni taas tulin, niin tuo aave seisoi edessäni harmaat hapset levällään tuulen liehuteltavina. Hän puristi rintaansa pienoista poikaa ja puiden minulle nyrkkiänsä hän käheällä äänellä toivotti jälellä olevaksi elämäni ajaksi Kainin rauhattomuutta, tuskaa, kärsimyksiä ja onnettomuutta. Pojasta ennusti hän sukeutuvan sukuni surman ja kirosi minut perheineni manalan vaivoihin. — Hän oli Tatjanan äiti ja poika oli Timon isä. Isosta, kauniista kylästä oli vain kasa savuavia raunioita jäljellä ja sen lukuisista asukkaista ainoastaan nuo kaksi eleillä, jonka vuoksi kylä siitä päivin on kantanutkin Akonlahden nimeä.