Kauhistuen syöksin suitsuvien raunioiden ja kangistuvien ruumiiden välitse pois tuosta turmion paikasta, vaan sen yön verinen muisto ei ole milloinkaan mielestäni haihtunut. — Mielettömän naisen ennustuskin on toteen käynyt, sillä tuo silloin näkemäni poika on minusta karsinut tukevimmat ja tuoreimmat oksat ja onnettomuus on aina suvullemme seurannut, kun joku Yrjön jälkeläinen on meitä lähestynyt. Minä melkein jo kerran luulin kirouksen kadottaneen voimansa, silloin kun viime nälkävuosina Timo meidän leipäämme söi ja meidän töitämme teki, mutta siinä erehdyin. Isäsi ei olisi tahtonut korjata tuota puutteesta vaipunutta miestä, mutta minä käskin ja toivoin hyvällä työllä lieventäväni kirouksen sapen. Niin ei käynyt; hän, tuo nuorukainen, josta pidin kuin jostakin omasta pojastani, nosti riitaa perheen kesken ja, mikä pahempi, vuodatti sinun viattomaan sydämeesi rakkauden sulomakuista myrkkyä, joka siitä päivin on elinvoimiasi kalvanut."
"Oi! älkää syyttäkö Timoa; se riita on ollut sedän oma syy", keskeytti
Katri.
"Voipi olla, mutta Timon jäykkä ja tulinen luonne ei kuitenkaan olisi sinun luonteesesi sopinut, sillä sinussakin on liian paljo uhkarohkeata luonteen lujuutta, eikä kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee", lausui vanhus. "Isäsi teki oikein kieltäessään Timon sinun kanssasi niin likeisesti seurustelemasta, vaikka hän teki sen liian myöhään, sillä sinä olit jo antanut hänelle sijan sydämessäsi ja olet saanut siitä jo nuorella iälläsi paljon kärsiä, mutta kärsimykset puhdistavat sielua, sanotaan ainakin."
"Ettekö luule sitte Timon saaneen kärsiä, vaari?" kysyi Katri.
"Kenties, mutta kylliksi puhdistunut hän ei vielä ole", vastasi Perttu ukko, "sillä silloin hän ei sissiseurassa tulisi sinua ryöstämään. Hän on vihollisparvessa, muistan vasta nyt, ja olkoon, sama se, jos vaan sinä olet viisas ja tottelet minua. Minä toivon, ett'et liian kovasti tuomitse minua, jos pyydänkin sinua kärsimään ja elämään kaukana Timosta, sillä kärsimykselläkin on sulonsa, jos vain syyttä kärsii. Kärsi siis, sillä elämässäsi voi vielä onnen aurinko koittaa Timottakin, jonka kanssa et voisikaan onnellinen olla isäsi kirouksen uhalla, etkähän tahtoisikaan yhdistää kohtaloasi mieheen, joka karulla lähti täältä ja koetti viekotella sinuakin häpeällisesti jättämään meitä — ethän?"
"En, vaari kulta, vaan tahtoisin niin mielelläni kuolla", sanoi Katri.
"Jätä ne tuumat", puhui vanhus, "ja jätä tämä paikkakin. Tallissa on orhi, ratsasta sillä Matin kanssa kiiruusti pois, ja ottakaa matkaanne nuo ladatut pyssyt, joilla aluksi aioin sissejä säikytellä, minulle riittävät aseiksi taula ja tulukset."
Itkien syleili Katri ukkovaariansa eikä kyennyt liikutukseltaan virkkamaan mitään.
"Uskallusta vain tyttöseni", kuiskasi Perttu, "uskallusta taistella kohtalosi kanssa, se on kuolevan isoisäsi viimeinen tahto, isoisäsi, joka on rakastanut sinua enemmän kuin Tatjanaakaan."
"Nyt ne tulevat jo", kuului Matin ääni tornista.