"Hirveän kylmä aamu", sanoi nainen.
"Siltä tuntuu", oli vastaus.
"Kunhan ei olisi ollut hallaa taaskin", arveli nainen.
"Näkeehän tuon jo epäilemättäkin", sanoi mies.
"Mitäs meistä sitte tulee, mihin viimeinkin joudumme?" tuumaili nainen.
"Mihinkäs kuin mieron tielle, johan sen kauan olen nähnyt, ainakin siitä asti kuin sinut taloon toin", vastasi mies äreästi ja lähti astumaan pois pihamaalta.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla elon avaimet", mutisi vaimo, ikäänkuin itsekseen.
"Ammuuh", arveli siihen kirjolehmä, kuin ameneksi ikään.
"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni oikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun Iska ei anna enää kahviakaan keittää", lohdutti sitä emäntänsä ja meni pirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu kädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa.
Nyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä lypsinkiuluun. Ei sekään kovin kaukaa kestänyt. Nainen lakkasi työstään huoahtaen: "ken kerjäläiselle menee, se kerjäläisenä elää, eikä nyt enää saa edes kahvikuppia surullisen sydämensä lievitykseksi."