Silloin tuli mies takaisin pihamaalle ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään, mutta hän ei virkkanut mitään, eikä vaimokaan kotvilleen suutansa avannut. Viimein hän kuitenkin kysäsi:
"No mikäs näytti?"
"Kaikki ihan jäässä, kaikki hukassa!" huusi mies hurjasti käsiänsä väännellen, ikäänkuin olisi yhdellä kertaa tahtonut pudistaa pois kaiken sisällisen tuskansa. Sitte hän äänetönnä istahti pirttinsä portaille, veti taskusta esiin piippunsa ja sytytti sen, mutta se sammui heti taaskin. Polvet koukussa, kyynäspää polvella ja kämmen leukaa vasten hän jäsentänsäkään värähdyttämättä istui tuokioisen siinä, ja väsyneeltä näytti se silmäys, jonka hän loi portaiden vieressä kasvaneesen, nyt jo kokonansa kuihtuneesen kukkaan.
Kaikki nuo tuskaloisen raskaat, öiset huurut olivat jo aikaa sitte haihtuneet päivän kirkkaiden säteiden edestä ja mitä ihanin päivä oli seurannut synkkää, turmiollista yötä. Niinkuin haihduttaakseen synkkämielisen miehen apeata mielialaa surisivat lukemattomat paarmat, hyönteiset ja itikat pihamaalla, ja tuhlaamalla valoi aurinko ilmaan valoa ja lämpöä, kuni kirkkaimpana kesäpäivänä. Sitä huomaamatta tuijotti mies yhä eteensä maahan ja elämänsä kohtalot kiertelivät hänen mielessään.
Hän muisti vielä ne toiveet, jotka rintansa täyttivät, kun hän kymmenkunta vuotta takaperin olleena hallavuotena oli säästämillänsä renkipalkoilla saanut Huuhkavaaran haltuunsa. Alussa oli kaikki käynyt mieltä myöten. Metsä pakeni pakenemistaan taloa; joka vuosi kävi navetta yhä ahtaammaksi, ja ihmiset puhelivat kunnioituksella Huuhkavaaran Iskasta, joka söi selvää leipää ympäri vuoden, maksoi määräpäivänä maaveronsa, eikä edes ulkonäöltäkään tuntenut pitäjään hirmua, nimismiestä.
Niin oli hän elänyt rauhallista elämää salollansa monta vuotta, kunnes eräällä kirkkoretkellä oli sattunut näkemään pappilan piika-Leenan. Se oli komea kuin herrasmamseli ja ihmiset tiesivät hänellä olevan kosijoita "vaikka viisi joka sormelle", vaan Leena ei huolinut heistä kenestäkään. Kilvoin kantelivat kyläteikarit lahjojansa Leenalle, vaan kaikki oli turhaa, hän vain teki ihailijoistaan vallatonta pilkkaa. — Hänet päätti Iska voittaa omakseen, mutta ei vielä aikeistaan virkkanut tytölle mitään. Viimein puhutteli hän Leenaa ja sai vastaukseksi, ettei Leena voinut ruveta huuhkajien kumppaniksi, ennenkuin joutuisi Kyöpelin vuorelle. Tuo vastaus suututti Iisakkia, joka hänen oikea nimensä oli, vaikka se tavallisesti Iskaksi lyhennettiin; mutta hän päätti siitä huolimatta saada Leenan omaksensa, maksoi mitä maksoi.
Sillä kannalla oli Iskan ja Leenan väli, kun muutamana talvena kirkolle tuli uusi kauppias, eräs entinen tukkiherra. Tuo tulokas sai Leenan pian pauloihinsa ja niinkuin siivellä pyyhkäisten katosivat tytön entiset ihailijat. Surun ja häpeän valtaamana tuli nyt Leena Iskan luokse, joka piti velvollisuutenansa pelastaa tytön haaksirikosta, sillä olihan hän kerran kosinut Leenaa, vaikka asiat olivatkin silloin toisella kannalla.
Kuitenkin teki Iska sen ehdon, ett'ei valmista lasta tuotaisi hänen taloonsa ja kauppamies sitoutui sen mieheksi kasvattamaan.
Iska luuli tehneensä hyvän työn pelastaessaan Leenan harhateiltä, ja hyvin ymmärtäväinen ja osava emäntä Leenasta tulikin, mutta kuitenkin tuli hänen kanssansa Huuhkavaaralle jotakin, joka ei oikein Iskaa tyydyttänyt. Mitä se jotakin oli, sitä ei Iska kyennyt itsellensäkään oikein selittämään, eikä hän sitä olisi joutanut tekemäänkään, sillä aikaa oli hänellä nyt hyvin niukalta entiseen nähden. Milloin piti hänen pitkät päivät istua vierasten kanssa, joita ensi vuotena tuli ja lähti lakkaamatta; milloin taas täytyi isännän kyyditä emäntäänsä sinne ja sinne, johon emännällä oli sangen tähdellistä asiaa. Vilkasta oli elämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen kiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin ennen.
Mielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä, miten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä siemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan. Tuo siunattu kauppias antoi kuitenkin siementä, antoi vielä emännälle karttuunia ja kahvia, eikä kaikesta siitä hyvästä vaatinut mitään muuta kuin kartotetun paperin, johon muun muassa oli kirjotettu sanat: "saa herra Turhanen minua enempää kuulematta velkansa vakuudeksi kiinnittää omistamani Huuhkavaaran perintötilan n:o 5" j.n.e.