Sama hyvä ystävä oli sitte vuosittain säännöllisesti maksanut Iskan verot ja pitäjään nimismieskin oli tullut Huuhkavaaralla hyvin tutuksi, sillä hän piti kirjaa Iskan taloudesta, tuloista ja menoista, eikä siinä viime aikoina enää paljoa työtä ollutkaan, sillä navetta oli käynyt kymmenen kertaa väljemmäksi kuin ennen ja sitä mukaan olivat muutkin suojat suurenneet. Kaikkia noita mietti Iska tuossa portailla istuessaan ja eteensä tuijottaessaan, mutta ei pienintäkään mielen liikutusta ilmestynyt enää hänen kasvoillaan.
Yht'äkkiä kuului pirtistä heikko, vaikeroiva lapsen ääni. Iska heräsi mietteistään ja tuskan väre vavahti hänen kasvoillansa.
Isäntä kohotti päätänsä ja keksittyä vaimonsa, joka kaivon vieressä astioita pesi, sanoi hän tyynesti: "Leena, pikku-Matti on äänessä." Leena heitti työnsä ja pistäysi pirttiin.
Iskan silmät olivat kääntyneet Riihiniemeen päin, jolta suunnalta näkyi tavattoman iso ruishalme. Tuo halme oli ollut Huuhkavaaralaisten viimeinen toivo. Isäntä oli sen tulosta toivonut voivansa maksaa kaikki velkansa, "ja sitte", päätti hän ajatuksissaan, "sitte ruvetaan meillä taas elämään yhtä tarkasti kuin ennen naimistanikin, eikä minulla silloin enää ole asiaa kauppamiehen puotiin, sillä sinne se Huuhkavaaran irtain on sulanut." — Emäntä taas toivoi avaran ruishuuhdan tuloilla saatavan varsinkin puolet kauppamiehen tavaroista Huuhkavaaraan siirretyiksi, sillä olihan sanomaton häpeä, kun hänellä, perintötalon emännällä, ei ollut yhtään silkkihuiviakaan, vaikka jokaisen loisakankin päässä nyt jo semmoinen kahisi; ja vieläkin suurempi häpeä oli se, ettei Iska enää sanonut heidän kannattavan aamusellakaan kahvia juoda, vaikka sitä joka torpassa keittää turuutettiin pari kolme kertaa päivässä.
"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua tullut," lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon ulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut lueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan perästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta. Poika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen, pellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen.
Iska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja istui hänen viereensä leikkimään.
"Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän kärsimyksistä ja vaivoista", tuumaili Leena, "sillä mitä on ihmiselämä muuta kuin kurjuutta?"
Iska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei hän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että ihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia toiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän hallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä. Viimein lausui hän: "kyllähän elämä katoo kuin varjo, eikä pysy, mutta joutaisi tuo pikku-Matti kuitenkin elää ja minä koettaisin saada hänestä miehen, joka palkitseisi kaikki kärsimiseni".
Sen sanottuaan nousi Iska ylös lapsensa vierestä, käski Leenan pistämään konttiin pikkuisen evästä, sillä hän aikoi mennä kirkolle kauppamiehen puheille ja toivoi sen suostuvan ottamaan tuomionsa pois ryöstöstä, ettei heidän "kirjoansa" kuitenkaan lauantaina myytäisi, sillä millä se sitte pikku-Matti toimeen tulee, jos ei enää maitoakaan saa?
Pian oli eväs varustettu ja mies matkalla. Lähtiessään varoitti Iska vielä vaimoansa: "älä huomen-aamuna laske 'kirjoa' laitumelle, ennenkuin minä tulen takaisin, sillä jos ei muu auta, niin pitää se ylihuomeneksi toimittaa vasaran alle, vaan voinhan sen itse sinne viedä, niin säästyy edes hakupalkka". Niin sanoen lähti mies matkaan jättäen vaimonsa taloutta katsomaan.