Kaikenlaisissa kotiaskareissa kului Leenalta päivä, eikä hän paljo joutanut miettimään tilansa kurjuutta. Seuraavana aamuna hän taas säikähdytti pihamaalle ilmestymisellään varikset lentoon ja ne nähtyään mutisi: "huono enne tälle päivälle, vaan eihän noita toki ole niin monta kuin eilen." Kirjo lypsettiin vähän myöhemmin kuin edellisenä aamuna, sillä nyt ei ollut Iska kotona, ja kahvipannu porisi iloisesti liedellä. — Sitä kokittaessaan muisteli Leenakin entisiä nuoruuden aikojansa. Tulisista hiilistä näytti hänelle irvistelevän milloin minkin entisen ihailijansa kasvot. Tuossa hymyili pilkallisesti pappilan Heikku-maisterin naama, jota hän, tavattomaan kauneuteensa luottaen, oli uskaltanut omakseen toivoa. Siltavoutirähjäkin viitsi siinä kummitteleutua paljaine päineen ja känsäkasvoineen. Harmissansa kohensi Leena valkeaa, että nuo kiusalliset ihmiskasvot katoaisivat. Siltavouti kyllä poistui, mutta sijaan ilmaantui tuo rikas ja kunnioitettu lautamies Pöyhönen. Leena ei voinut olla vertailematta asemaansa Pöyhösen emännän asemaan ja huomasi erotuksen olevan sangen suuren. Pöyhösen emännälle oli kaikkien nautintojen ovi avoinna, hän oli tervetullut vieras joka paikkaan ja ihmiset kirkkomäelläkin kunnioituksella kohottivat hänelle lakkiaan ja väistyivät pois hänen tieltään. Leenasta taas ei kukaan enää välittänyt mitään. Hänen kauneuttansa ei enää ihaillut kukaan, ei kukaan keikaillut saavuttaakseen hänen suosiotansa; päinvastoin hänen oma miehensäkin kohteli häntä tylysti, soimasi laiskaksi ja tuhlariksi, "ikäänkuin tässä nälkähovissa olisi jotain tuhlattavaa", lausui nainen ääneensä.
Se oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle emännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin katkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon Iska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat päivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa. Hän ruotimummona — hän, joka oli ollut koko Karjalan kaunein kukka, jota oli peninkulmien päästä riennetty katsomaan kuni mitä muuta ihmettä ikään ja jommoista kaunotarta ei kaupungissakaan kuulunut olevan yhtään; hän ruotimummona — oi se oli perin surkeaa! Kummako siis, jos pari pikkuista kyynelpisaraa tunkeutuikin esiin Leenan vieläkin kauniista silmistä. Ne kiilsivät silmänräpäyksen noilla kuumuudesta hehkuvilla poskilla ja vierähtivät sitte somasti valoa taittaen tulisille hiilille, joissa yhä kuvautui muutamien entisten kosijoiden ilkkuvia kasvoja, ja kahvipannukin porisi ilkkuvasti, ikäänkuin ivaten emäntänsä kyyneliä.
Viimeinkin oli lohdutusjuoma valmis ja sen nautittuaan jouti emäntä kirjoansa vaalimaan.
"Tuonko verran", sanoi Leena lypsyltä noustessaan raintaansa silmäillen, "mutta eihän se ihme olekaan, kun sillä on turpa valkea ja sääret pitkät kuin haasiariu'ut." Hän pisti maidon semmoisenaan siivilöimättä aittaan ja vaipui taas haaveiluunsa. — Pelko ja halu kuvautuivat hänen kasvoillansa. Ne näyttivät keskenänsä taistelevan siitä, kumpi Leenan saisi käskyläisekseen. Taistelun aikana vaalenivat naisen kasvot vaalenemistaan, hänen rintansa kohoeli nopeasti ja hän näytti vieläkin sangen viehättävältä, kun tuo tavallinen tylsyys oli hetkeksi hänen kasvoiltaan poistunut; viehättävältä hän näytti, vaikka nuoruuden ihanuus jo olikin aikoja sitte haihtunut.
Hartaasti näkyi Leenan mieli palavan tekemään jotakin, mutta toinen voima sydämessä vastusti sitä kovasti. Kotveroisen kuluttua syntyi viimeinkin päätös ja nainen kääntyi aittaan päin ryhtyen maidon puhdistamiseen. Tuskin oli hän kuitenkaan saanut siivilän käteensä, kuin jo heitti sen pois ja astui ulos aitasta.
"En kuitenkaan uskalla sitä enää metsään laskea", mutisi hän puoliääneen astuessaan pihan poikki sinne päin, minne koira jo oli kadonnut. "Iska taas suuttuisi siitä vain silmittömäksi kotiin tultuansa, kun se on aina semmoinen sen rehellisyytensä kanssa, jotta kyllä se siitä sielunsa autuuden möisi, jos niiksi tulisi, eikähän se kauppamies mahda tuomiotansa poisottamaan ruveta, kun hänellä on oikeus meitä ryöstättää. — On sekin oikeutta; lupaa ensin odottaa uutiseen asti ja sitte jo Johanneksen kaulanleikkauksena kannetaan musta laukku taloon."
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Leena uudestaan pihalle taluttaen sarvesta kirjoa, joka ei enää tahtonut oikein mielellään takaisin palata.
"Mitä siinä kantustelet vastaan", tiuskasi Leena äkäsesti lehmälle ja sai sen vihdoinkin puoliväkisin navettaan teljetyksi.
Puolenpäivän rinnassa alkoi Leena yhä tuontuostakin silmäillä mäen rinteellä polvittelevalle kivikkotielle. Viimeinkin kuului sieltä askeleiden kapsetta. Katkera hymy väikähti Leenan huulille ne kuultuansa ja hän kiiruusti piiloitti kahvipannun eteisen nurkkaan. Sitte kiiruhti hän kaivolle ja oli askartelevinaan siinä likaisten vaatteiden kanssa.
Askeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja pirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin seitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä.