Joulun aatto-iltana saapui Iska palausmatkallansa Ylämyllyn vierastaloon, vaan ei pysähtynyt siihen yöksi, vaikka ulkona näytti raju tuisku olevan tulossa ja väsymys jo häntä alkoi haitata. Läpi tuiskun kiirehti hän yhä eteenpäin tuntematta pakkasen kovuutta, sillä häntä lämmitti omiensa tapaamisen toivo. Niin joutui mies viimein puolen yön aikana Höytiäisen kanavan lähelle.
Siinä loppuivat jo Iskan voimat ja hän vaipui pitkällensä lumeen maantien viereen, sillä säästääkseen leipää kotiin viemisiksi, ei hän ollut sitä moneen päivään ravinnoksi asti syönyt, eikä tänään vielä hiukkaakaan maistanut.
Yhä tiheämpinä höytäleinä leijuili taivaasta alas vitivalkoista lunta, vaan pakkasen ankaruus ei siltä lieventynyt. Oikein hyvältä tuntui Iskasta, kun nuo lumihöytäleet putosivat hänen kuumalle otsallensa. Hiljoikseen hiipi suloinen rauhan tunne hänen sydämeensä ja levisi sieltä kaikkiin jäseniin. Kaikki näytti niin rauhaisalta ja mielihyvällä näki mies kaikkialla vaan noita ikäänkuin leikkiviä ja puhtaita lumihöytyviä. Hän ei enää voinut ajatella mitään, vaan oli kokonansa antautunut tuon suloisesti uuvuttavan tunteen valtaan, joka ehkä ennusti ijäistä rauhaa.
Silloin kuului tuolta alempaa selvää ihmisääntä. Iska heristi korviaan. Todella — siellä ruikutti pieni lapsi. Nyt kuului se selvään sanovan: "äiti anna nyt sitä leipää". Sitte ei kuulunut taaskaan mitään.
Tulinen tuska tuntui nyt Iskan sydämessä ja silmänräpäyksessä levisi tuo kivun tunne ympäri koko ruumiin. Hän muisti lapsensa, hypähti ylös, eikä enää tuntenut mitään väsymystä. Oliko hän nukkunut; sitä hän ei tiennyt, vaan kentiesi oli hän kuitenkin torkahtanut ja nähnyt unen, joka hänen pelasti kuoliaaksi paleltumasta.
Kiiruusti koppasi Iska vierestään konttinsa ja alkoi laskeutua alas tuota jyrkkää ahdetta, joka on Höytiäisen kanavan toisena sivuna. Iska ei muiden matkustajain tavoin joutanut ihmettelemään sitä suurenmoista rotkoa, jonka valloilleen päässeet vedet ovat raivoissaan repineet Höytiäisen ja Pyhäselän väliin ja jonka pohjassa vieläkin tuon muinoisen Karjalan kaunistuksen, Höytiäisen, vettä parin kyynärän syvyydeltä virtailee — Iska ei muistanutkaan koko kanavaa, hän muisti vaan kivuloista pikku Mattiansa ja kiiruhti eteenpäin.
Päästyänsä sillalle, huomasi kulkija erään patsaan juuressa jotakin tummaa. Hän lähestyi sitä ja näki kauhukseen siihen kyyristyneen kolme ihmisolentoa, jotka nähtävästi oli vallannut samanlainen uupumus kuin häntäkin tuolla ylempänä oli kohdannut. Ensiksi aikoi mies astua tuon ihmisryhmän ohitse, mutta parempi tunne pääsi voitolle, sillä eihän hänen poikansa paljo kauempaa tarvitseisi kurjuutta kärsiä, jos hän noille onnettomille huomauttaisikin heitä uhkaavan vaaran.
Iska siis tarttui lähimmäiseen olentoon ja pudisteli häntä lausuen: "herätkää onnettomat, muutoin palellutte tähän." Tuo olento liikahtikin ja kysyi oudolla äänellä: "mitä nyt?"
"Herätkää ja koetetaan pyrkiä johonkin taloon, muutoin on tämä yö viimeinen meille jokaiselle", lausui Iska.
Sillä välin heräsivät toisetkin ja isompi pojista tiedusteli: "mikä se niin kohisee?"