Pihalta kuului jalan kapsetta ja heti avattiin ovi. Siitä töytäsi sisään pystykorvainen koira, joka muorin kauhistukseksi alkoi juosta ympäri huonetta ja nuuskia joka paikkaa. Koiran jäljestä seurasi keskikokoinen, nuorenpuoleinen mies, luotipyssy hartioilla ja pari teertä kainalossa. "Pilkki, hiljaa siinä", lausui tulija ja sitten vasta kättelemällä tervehti talonväkeä. Nähtävästi punastui Miina, kun vieras ikäänkuin peläten ojensi hänelle karkean kätensä, mutta muori ei sitä huomannut, eikä vieraskaan, sillä hän ei rohjennut tytön silmiinkään katsoa.
Poltettuaan piipullisen tupakkaa olisi vieras lähtenyt talosta pois, vaan emäntä pyysi hänen yhdessä heidän kanssaan haukkaamaan suurusta, ja kun Miinakin yhtyi äitinsä pyyntöön, ei metsästäjä hennonnut pahottaa talonväen mieltä poislähtemällä, vaan jäi suurukselle. Siinä sitten tuumittiin yhtä ja toista, kunnes Miina, lyhyen sisällisen taistelun perästä, noin aivan kuin sattumalta vaan, mainitsi että he, äitinsä ja hän, tarvitseisivat renkiä.
Seurauksena oli että metsästäjä Ville Pitkänen Niemelästä lähtiessään oli pestautunut rengiksi sinne. Palkkaedut eivät tosin olleet suuren suuret — talon vaate ja kaksi tynnyriä eloa, rukiita ja ohria kahtia — vaan kuitenkin lauloi metsästäjä mennessään tavaroitaan hakemaan iloisesti:
"Ruskea merinen ruoko, ruskeampi neitoseni. Kaunis on kesäinen päivä, kaunihimpi neitoseni. Kirkas tähti taivahainen, kirkkahampi hän sitäkin",
ja ilo säteili hänen tummansinisistä silmistään.
Talvi kului ja emäntä oli vähitellen tottunut pitämään Villeä melkein "omituisen miehen väärtinä"; niin toimellinen oli tuo uusi renki. Hän ennätti saada enemmän aikaan kuin itse isäntä vainaakaan oli ehtinyt. Villen tuumasta oli suostuttu ensi syksynä järjestämään nuo vanhat kengitystä tarvitsevat aittapöksät, etteivät ne näyttäisi "jonkun jättiläisaallon maalle viskaamilta", niinkuin hän sanoi. Kaskiviljelystä päätettiin myös vähentää ja koettaa eikö muta-ahosta vähällä vaivalla tulisi peltoa. Juoksu-ikkunat olivat pirtin seinistä talvella kadonneet ja oikeat lasi-ikkunat sijaan ilmestyneet, tosin pari ruutua vielä oli päreistä, vaan paremminhan nekin valoa lävitsensä laski kuin paksu lauta. Asuinpirtistä oli reppana kokonaan kadonnut ja oikea kivinen uuninpiippu törrötti nyt Niemelän tuvan katolla aivan niinkuin kaupungissakin ja herrastaloissa. Sitä muutosta siunasi vanha emäntä, sillä hänen silmänsä eivät "kahteen kymmeneen vuoteen olleet niin terveet olleet kuin viime talvena". Ihmeen paljo oli muutoksia ja parannuksia ennätetty tehdä, jos paljo vielä oli parannettavaakin. Niemelässä elettiin kaikin puolin tyyntä elämää ja kaikki näyttivät tyytyväisiltä. Emäntä kysyi kerran Villeltä, "mistä ihmeestä hän niin ymmärtäväiseksi oli oppinut?"
"Kirk'herran antamasta Kultalasta", vastasi toinen, ja sillä kertaa luuli emäntä hänen viisastelevan, kun ei vastausta ymmärtänyt, mutta muutoin heidän välinsä oli parhain mitä olla taitaa. Miinan ja Villen välillä kuitenkin näytti olevan jotakin. He puhelivat keskenänsä niin vähän kuin mahdollista ja kahden tuskin milloinkaan; vaan kumminkin, jos toisen silmä välttyi, katselivat he mielihyvällä toisiaan.
Emäntä kertoi Villelle että Miina oli uhannut jäädä vanhaksi piiaksi, jollei "oikea" tulisi häntä kosimaan, "mutta totta todemmastaankin minä en käsitä, mitä hän tuolla oikealla tarkoittanee, eikö vain liene tyhjä veruke."
Ville luuli ymmärtävänsä, mitä Miinan "oikea" merkitsi, nimittäin jotakin rikasta ja suurta herraa, nimismiestä tahi muuta semmoista, ja sekös häntä suututti, niin että hän päätti heti paikalla lähteä palveluspaikastaan pois. Pois lähtemisestä ei toki tullut mitään ja Ville jäi taloon niin kauaksi kuin tuo Miinan oikea tulisi, sillä hän ei ymmärtänyt, kuinka hän Miinaa joka päivä näkemättä voisi enää elää.
Viimein tuli heinä-aika. Ville kävi Naattisalossa niittämässä ja sai sieltä avukseen palkatuksi toisenkin miehen. Kahden suun syödessä kuluivat eväät pian loppuun ja muutamana iltana myöhään vähän ennen puolta yötä laski Ville venheensä Niemelän rantaan. Miina oli äitinsä kanssa tehnyt niinä päivinä ahoheiniä ja tuli juuri sapilaat olalla kotiin silloin, kun Villekin kontti selässä ja leili kädessä nousi rannalta taloon. He tapasivat toisensa pisteaidan yli vievällä polkulaudalla.