"Myöhäänhän sinä valvotkin", sanoi Ville, joka piti velvollisuutenaan lausua jotakin.
"Ha ha haa! Ville parka, mitäs sinä nyt puhelet", nauroi Miina ja katseli veitikkamaisesti hämillään olevan Villen silmiin, "tiedäthän täällä meidän seuduilla kesällä aina valvottavan puoleen yöhön ja noustavan ennen päivän nousua."
"Kyllähän minä sen mahtanen tietää", vastasi Ville ja kävi yhä enemmän hämilleen, kun näki miten Miina istumalla aidan selälle sulki häneltä tien. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella koko tytöstä ja kummastui sitä enemmän, kun tämä yht'äkkiä kysäsi: "Ville, miksi sinä aina kohtelet minua niin kummallisesti?"
"Kummallisesti? Kuka? Minäkö? Enhän minä —"
"Ethän sinä edes kehtaa minulle sanoa kahta sanaa kuukaudessa ja aina pakenet minua kuin saastaista eläintä", keskeytti Miina Villen puhetta ja oli melkein itkuun pullahtamaisillaan.
"Mitäpäs minulla olisi sinulle puhumista", lausui Ville, ja vähäisen aikaa oltuaan ääneti jatkoi hän: "ja minäköhän sinua pakenen — vaan olkoon kuinka hyvänsä, minä tulin evästä hakemaan lisää, kun sain Naatin Mikon toiseksi niittämään."
"Saaman pitää", vastasi tyttö liikahtamatta paikaltaan, "vaan tottahan sinä kotona olet yötä, minä tulen aamulla kanssasi luokoja ottamaan."
"Samahan sekin on", oli lyhyt vastaus.
"Kuules Ville! minäpä tiedän mitä sinä ajattelet nyt", sanoi Miina, "sinä luulet minua —"
"Tiedänpä minäkin mitä ja ketä sinä aina ajattelet", tarttui Ville puheesen.