"Ja ketä?"
"Sitä oikeaa", sanoi Ville ja hyppäsi keveästi aidan yli.
Miina vaaleni ja lähti Villen perästä kartanoon astumaan. Hän ajatteli, tiesikö Ville kuka tuo oikea on, vai halveksiko hän tyttöä, joka juuri hänen tähtensä oli hyljännyt monta niin loistavaa tarjousta. Siitä asiasta ei Miina kuitenkaan päässyt oikein selville, mutta samoin kuin useimmat todella rakastuneet, luuli hänkin sydämensä valitun halveksivan häntä.
Makuu-aika tuli, vaan ei Miina aitassansa saanut unta. Ville oli mennyt tallin parvelle maata, mutta uni väisti hänenkin silmiään. Viimein nousi hän vuoteeltaan ja meni ulos ilmailemaan. Miinan aitan ovi oli auki ja Miina näytti rauhallisesti lepäävän vuoteellaan.
Kummallinen tunne valtasi Villen ja melkein tietämättänsä seisoi hän avoimen aitan oven suussa. Siinä hän seisoi kauan hartaasti tähystellen Miinan nyt vaaleata, melkein läpinäkyvää muotoa. Viimein puhkesi hän lausumaan runon tavoin:
"Niin nuku, armas rauhassa, kuin syvässä olisit jo haudassa; mun rakkaudestain et sä kuitenkaan saa tietoa, et — tuskin milloinkaan."
Näytti kuin Miina olisi liikahtanut, ja hämmästyen hypähti Ville kauas aitasta pois.
"Ville' Ville!" huudahti Miina ja hänen äänensä ilmoitti enemmän kuin tuhannet sanat olisivat voineet tehdä, mutta Ville hämmästyksissään ei hoksannut tuota äänen viehkeätä kaikua. Hän vaan sanoi: "Niin, minä se olen — ajattelin herättää sinua, vaan näytit niin sikeästi nukkuvan, ett'en raskinut, eikä nyt vielä päiväkään koita."
"En minä ole koko yönä nukkunut lainkaan", toimitti Miina.
"Nukahda nyt sitten, vaan minä jo lähden Naattisaloon."