"En tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain — tässä se on; vaan irvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kun ilmaiseksi aina syötti kruununvoudin hevosia. Niitä on näet kaikenlaisia viisaita tässä maailmassa. — Jo sitte ihmiset uskoivat minun Pietari-kertomuksistani nekin, joiden totuutta itsekin epäilin, ja minäkin ymmärsin, että kunniarahaa saamaan se keisarillinen majesteetti oli minut kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lienee saanut kuulla minun jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille. Luultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan eihän sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa — niin kumminkin itse arvelen.
"Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta, vaan ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydämmestä kuin tuon sunnuntain jälkeen. Lapsilleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä ihmiselle on kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa häntä ylitse kaikkia, vaan rakkaus ruhtinaasenkin, jonka haltuun korkeuden Isä on kansojen kohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei hetkeksikään unhotettava, ja toivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan.
"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt kokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen tyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja täältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri, niinkuin kellonheiluri, hihihii!"
Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas tielle kuului karkeaääninen laulu:
"Ollaan poikia, ollaan poikia, poikia julmia juomaan, mamma se käski Maaningalta rengaskorvia tuomaan",
ja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani.
AINOA RAKKAUTENI.
Vanha herra kertoi ainoasta rakkaudestaan:
Syksy oli tullut, kesä kultainen kulunut ja harmaita pilviä ajeleva tuuli pudotti yhden kellastuneen lehden toisensa perästä syyssateista mustuneelle mullalle. Syntymäpäivänänikin oli ilma kolkko ja ulvoen soitteli tuuli surullisia virsiään honkien latvoissa. Vanhempani istuivat räiskyvän takkavalkean ääressä ja muun muassa ottivat puheiksi minun tulevaisuuteni. Isä arveli minua liian heikoksi, että minusta voisi tulla kunnollista työmiestä taloon. Äiti luuli myös samaa, vaan siihen sijaan kehui hän päätäni hyväksi, niinkuin äidit tavallisesti tekevät.
"Pannaan hänet sitte kouluun", sanoi isäni, "ehkä oppii hän siellä jotakin, että voi maailmassa henkensä elättää."