"Voisi panna, vaan se tulee niin äärettömän kalliiksi", tuumaili äiti.
"Eletään me täällä kotona sitä tarkemmin", vastasi isäni ja kääntyen minuun lausui hän: "perjantaina, se on ylihuomenna, lähden minä tästä asioilleni kaupunkiin ja vien sinut mennessäni sinne kouluun."
Sillä se asia oli päätetty ja perjantaina lähdettiinkin matkalle. Kuormaan pani äiti leipää, lihaa, leiviskän muikkuja ja neljä naulaa voita, varoittaen ett'en sitä viimeksi mainittua söisi muulloin kuin sunnuntaina ja juhlapäivinä. Lähtiessä pisti hän vielä kouraani pienen nahkakukkaronkin "pikkutarpeitani varten ja särvinrahaksi", niinkuin hän sanoi.
Kaupungissa asui eräs isäni vanhoja tuttuja, jonka oikeasta ammatista minä en koskaan ole onnistunut saamaan täyttä selkoa. Jonkunlainen tukkiherra hän lienee ollut, koskapa hänellä oli jos jonkinmoisia tilikirjoja, mittakokka ja "sottalauta"-niminen kapine, jota hän käytti lukua laskeissaan. Koko talvena hän ei muuta tehnyt kuin herrasteli ja senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin herraksi. Hänen vaimoansa sanottiin rouvaksi; siis lukeutuivat ne ihmiset herrasväkeen, joiden luo minut pantiin asumaan, "sillä siellä saat asunnon helpommalla kuin muualla", sanoi isäni.
Kotona olin tottunut viettämään aikani enimmäkseen ulkoilmassa, eikä siellä päivän valoa ja raitista ilmaa ollut koskaan puuttunut. Tässä uudessa asunnossani siihen sijaan oli niitä molempia jotensakin niukalta. Ihmekö siis että minulla oli ikävä, enkä oikein tahtonut viihtyä kuivan latinan kieliopin ääressä, vaan mieluummin maleksin joko joen rannalla kaarnalaivoja uittelemassa tahi Tikkamäellä puolukoita poimimassa. Isäntäväestäni näytti myös olevan samantekevä, olinpa minä kotona tai kylässä. Joskus näyttivät he olevan mielissäänkin, kun pysyin niin paljon poikessa, ja sentähden sanoi rouva minua aina "siivoksi pojaksi, joka ei ole kenenkään ristinä." Eräänä pilvisenä päivänä olin niinikään kaupungilla katselemassa, kun torille pystytettiin kaiken kokoisia ja näköisiä myymäkojuja. Muhkeat hevoset, ankarasti tömistäen maata, vetivät kaupunkiin iloisen ja tyytyväisen näköisiä maalaisia ja rusoposkisia kaunottaria, jotka nyt keräytyivät sinne huvitteleimaan, sillä tänään oli markkinain aatto. Ihmisiä kuhisi kaikkialla, niinkuin hyttysiä lämpimänä kesäiltana. — Tuota vireää liikettä katsellessani jouduin muutaman rapistuneen, pienoisen kartanon kohdalle. Sen katolla raukeana liikahteli iso kolmivärinen lippu. Seinään oli kiinnitetty kookas paperi, jossa sormen paksuisilla kirjaimilla ilmoitettiin tunnetun saksalaisen taideniekan, herra Max Grünbergin, korkeain asianomaisten luvalla huvittavan yleisöä näyttelemällä marakatteja, apinoita ja muita ihmeitä. "Erittäin on kaikissa paikoissa nuoralla tanssijatar, neiti Margaretha, saavuttanut sivistyneen maailman suosion ja hän onkin ensimmäisen luokan taiteilija", sanottiin ilmoituksessa. Sisäänpääsy maksoi 20 kopekkaa, lapsilta ja palvelijoilta puolet. Paperissa oli vielä kuviakin, joista rumin ja hirvein oli eräs nuoralla tanssiva, naispukuun puettu olento — apinako lienee ollut vai ihminen. Tästä sain selkoa sen verran, että siinä oli jonkunlainen "kometiia" kysymyksessä, ja kun en ennen mitään semmoista ollut nähnyt, päätin aivan ensi tilaisuudessa mennä sinne. Äitini luulin myös tarkoittaneen huvituksia, kun hän rahaa antaessaan oli maininnut pikku tarpeita, ja "miksipä hän muutoin olisi pistänyt kukkaron käteeni, ikäänkuin isästä salaa", mietin minä. Jo samana iltana seisoin minäkin muun joukon seassa "kometiian" etuhuoneessa. Rahastani annettiin minulle korea paperipalanen, jonka mielelläni olisin pitänyt itse ja käyttänyt kirjanmerkkinä, vaan toisella ovella ottivat sen taas pois huolimatta mitään minun vastaväitöksistäni. Sisään sysättiin minut, ja sielläkös vasta elämä oli! Positiivit soivat ja pienet marakatti-pahaiset lystikkäästi pyllyilivät ihmisten seassa, jotka milloin ihmettelivät niiden loistavia pukuja ja pitkää häntää, milloin taas hartaasti tirkistellen pyöreihin laseihin ihailivat niistä näkyviä ihmeitä. Minä koettelin myös ulottua laseihin katsomaan, vaan ne olivat liian korkealla, siis sain olla tyytyväinen, kun sain lasien päällä lukea Berliinit, Pariisit, Neapelit j.n.e. Olipa eräs lasi hieman alempana kuin muut. Sen päälle oli kirjoitettu: Pernambuco, Madagaskarin kuningatar. Siihen ulotuin minäkin katsomaan, ja voi hirmua miten iso kuningatar Madagaskarissa oli! Sen puku oli repaleinen ja kasvot likaiset. Hän niisti kynttilää ja meni sitte pois, jättäen minut tyhjää tähyämään.
Lieneekö Pernambucon näkeminen vaiko nuo pienet marakatti-pojat saattaneet pääni pyörälle — sitä en tiedä, vaan hauskalta tuntui elämä ja unhottuneet olivat jo kirjat ja kirjanmerkit silloin kuin peräseinä yht'äkkiä katosi näkymättömiin, mihin lienee joutunutkaan.
Silloin jouduin minä hurmoksiin aivan, sillä "viepäs kehveli sitä enkeliä, joka siellä heiskuu", sanoi eräs tupakkasuinen naapurini, ja enkelin näköinen se heiskuja todella olikin. Minäkin olisin ehkä tuota ilmestystä pitänyt enkelinä, jos hänellä vaan olisi ollut siivet ja joll'ei hän olisi osoittanut olevansa ihminen lausuessaan: "ich bin Margaretha."
"Hih pien' Margaretha, se nuoralla tanssija, kyllähän minä sinut jo näin, Kuopiossa", tuumaili naapurini taaskin, luullen tuon keijukaisen itselleen puhuneen. Margaretha kuultuaan äänen kääntyi meihin päin, ja arvatkaas mitä hän teki nähdessään minut? — Hän kumarsihe vähän, heitti minulle mitä makeimman sormisuukkosen, pyörähti sanaakaan sanomatta ympäri ja yks'kaks' hän jo tepasteli taivaan ja maan, se on katon ja lattian välillä.
Jostakin kainouden ja ilon sekaisesta tunteesta punehduin minä kuin mansikka ja koetin pienillä käsilläni estää yksitoista vuotisen sydämeni tykytystä kovin kauvas kuulumasta, silloin kuin armaani — siksi oli sormisuukkonen hänet tehnyt — kuin tuo viehättävä keltakiharainen sylfiidi hypähteli korkealle nuorasta ja aina hetkisen tyhjän päällä vipikoitti siroja tohveleitaan. Tietämättä mitä tein olin lähestymistäni lähestynyt nuoraa, kunnes jo seisoin aivan sen alla.
Siitä näin taas yhden Margarethan rohkeista ilmaan kimmahduksista ja kuinka nopeasti hänen jalkateränsä liikkuivat. Silloinpa suurimman hiljaisuuden salissa vallitessa aivastin minä ehdottomasti. Margaretha katsahti alas ja tuskin keksittyään minut liihoitteli jo, hennon lumikitehen tavoin, alas avonaiseen syliini. Hämmästyneenä tuosta uudesta lemmen osoituksesta lysähdin ensin polvilleni ja kentiesi olin jo aivan tekemäisilläni rakkauden tunnustukseni, kun hän äkkiä tempasi minut aivan kuin minkäkin kotieläimen syliinsä, silitti hellästi päätäni ja painalti huulilleni hehkuvan muiskun. Koko yleisö taputti käsiään ja me molemmat kiitollisina nyökytimme päitämme, sillä käsitimmehän me ihmisten toivottavan onnea meille vastakihlatuille.