"Marille se niitä säästää", mietti Martti. "Kaikkia pälkähtää niiden päähänkin. Hui hai! Jos tahdon, niin jaksanhan minä Marille hankkia vaikka minkälaiset jalkineet, vaikka semmoiset kuin on kauppamiehenkin tytöllä, jotka niin impakasti välähtelevät päiväpaisteessa. — Äläpäs, minkäs nahkaa ne taas kuuluivat olevankaan — oliko se — ei se ollut kamelinkaan. — Reeta, minkä nahkaa ne kauppamiehen tytön kengät taas olivatkaan?"
"Kumplastiahan nuo kuuluvat olevan", muisti Reeta.
"Niin kumplastin nahkaa ne olivatkin; no on sitä tässä maailmassa jos jonkin nimellistä eläintä", mietti Martti. "Minkähänlainen otus tuo kumpalasti on? — Somaa se tosiaankin olisi katsella miten pikku Mari kumplastikengissä vihille kävellä hipsutteleisi; mutta mitäs tyhjästä, kalliithan ne mahtavat olla, eihän niitä talonpoikaisten miten kannata semmoisia hankkia. — Lintulan Pekalta tulee vuotuista korkoa kahdeksan viidettä, sillä ne nyt jo varmaankin saisi — ehkäpä ne saisi jo Tikais-Matinkin velan koroilla, mutta mitäs Reeta sitte sanoisi, kun ne ovatkin alkuaan Reetan rahoja? Toki se paipattaisi siitä monta viikkoa ja pyöreinä ne olisivat muidenkin kylän akkojen silmät, kun kuulisivat meidän Maria kumplastikengissä vihille vietävän."
Taas vetäytyi Martin suu hienoon hymyyn. Silloin ei Reeta enää mitenkään voinut olla kysäsemättä: "miksikä sinulla nyt on niin hyvä mieli, vai minulleks sinä naurat?"
"Enhän minä mitä naura", sanoi Martti, ja kun Reeta ei enää vastannut mitään, lisäsi hän: "ole nyt jo rupattelematta, jotta saisin hiukan nukahtaa, tuntuu niin ihmeesti painustavan."
"Mitähän se nyt oikeastaan miettinee", arveli Reeta, "mut tottapahan sanoo, jos sillä mitä on mielessä."
Martti koetteli sillä välin nukkua ja olla mitään miettimättä, mutta se ei onnistunut, vaikka "tuntui niin ihmeesti painustavan." Päinvastoin juontuivat yhä mieleen nuo kumplastikengät, vieläpä tuli sitte esiin kirkko, pappi, sulhanen, Mari ja hänen välkkyviä kenkiänsä ihmettelevät kylän eukot. Kun ei niiltä saanut nukkua, rupesi Martti viimein ajatuksiaan Reetallekin ilmaisemaan.
"Kuulehan, minä tässä tuumailen, jotta mitähän kuin olisi Marille ostaa kauppamiehestä oikein kumplastikengät vihkimäkengiksi?"
"Kumplasti — vihkimäkengiksi!" huudahti Reeta, "hupsuksiko sinä jo —?" Silloin arvasi Reeta, että se Martti vain ilman pilkoillaan tahtoi häntä kiusata ja lisäsi: "ka ostapa vain; johan tuo onkin aika tytön myötäjäisistä huolta pitää, kun se jo ehkä ensi tahi toisena kesänä saa lusikkansa pappilasta."
"Leikiksi löi", arveli Martti, "mutta siinäpähän leikit nähtäisiin, jos tyttö jo olisi ripilläkäynyt." Yhä enemmän rupesi tuo tuuma Marttia miellyttämään, jos ne kengät ei vain olisi hyvin kalliit. — Silloin töytäsi sisään keskenkasvuinen tyttö, jonka päivettyneitä ja sierottuneita jalkoja Martti mielihyvällä silmäili, ja kumplastikengät vilahtivat taas hänen ajatuksiinsa, ne mahtaisivat hyvästi Marille sopia.