Marttipa tahtoi vieläkin piimää, sillä hampaiden puhdistettua tarttui hän vaimonsa kauhuksi taaskin tuoppiin käsiksi. — Kauan katseli Reeta karsain silmin tuota juomista, mutta kun siitä ei alkanut loppua tullakaan, niin täytyihän hänen viimein muistuttaa, "ett'ei sitä piimää ole hein'ajaksi enää puoltakaan korvoa ja mitähän ihmiset sitte sanovat, kun kuulevat ett'ei meillä piimää piisaa Jaakkoonkaan, sitä vähemmän Pertun päivään?"
Martti ei ollut kuulevinansakaan; kallisti vain tuoppia yhä ahneemmin ja ajatteli itsekseen: "kun mies maistaa, niin pohja paistaa", mutta ei hän toki virkkanut ääneensä mitään. Vihdoinkin viimein köllähti hän penkille ja sytytti piippunsa. — Savupilvet pöllyilivät niin somasti penkin ja pöydän laidan välillä. Ne kohosivat sitte pöydälle ja sitte ne muuttuivat semmoisiksi monimutkaisiksi suilakkeiksi, kohosivat vähitellen yhä ylemmäksi kattoa kohti ja haihtuivat. — Jonkun aikaa katseli Martti noita toistensa ympärillä kiemurtelevia savusuikaleita, kyllästyi viimein siihen ja sanoi: "Reeta, annapas tuolta naulasta nuttu mulle päänalaiseksi."
Antamalla ei Reeta sitä antanut, vaan viskasi pitkin penkkiä.
"Aha, äissään on, mut olkoon — minä nukun vaan — kunpahan nyt vain uni tulisi", arveli Martti ja pani piipun pöydän nurkalle.
Unipa ei tahtonut tullakkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Ensin niitä tuli yksityisinä suikaleina, aivan kuin nuo savusuikaleetkin. Sitte ne ajatukset kiertyivät toisiinsa, sulivat yhteen, levisivät ja hajosivat. Toisia pätkiä ilmestyi entisten sijaan, semmoisia kuin: "vai heinäajaksi piimää, — toisna päivänä oli vielä toista korvoa; — hyvästi ne lypsävät meidän lehmät; — punikki varsinkin ja kirjo kanssa; mutta kirjo se kumminkin pitää syksyllä tappaa — mikä niitä kahta jaksaa talven yli elättää. Lähtee siitä kirjosta lihaa koko joukko ja entäs nahka? Hyviä kengäksiäkin siitä pitäisi lähteä kirjon nahasta." — Viimein ilmestyi kirjon nahka valmiiksi muokattuna tuonne karsinalasin alle ja suutari Heikki leikkeli siitä kengäksiä. Nyt se Heikki jo istui jakkaralla ja teki kirjovainajan vuodasta pieksuja, ruojuja ja lipokkaita sekä Martille että Reetalle — niin ja pikku Marillekin. Ja sitte kengät taas vähitellen kuluivat ihan mitättömiksi, nimittäin Martin ja Marin, mut ei Reetan; se kun niitä piti niin tarkasti, jotta kirkossakin olisi käynyt paljain jaloin, jos Martti olisi antanut. "Hyvähän se on pitää tavaransa tarkasti, mutta taitaa se tuo meidän eukko olla vähän liiankin tarkka", ajatteli Martti.
"Nytkin paikkaa vaan noita vanhoja rajojaan, vaikka ihmisellä on ihan ehyetkin ja sitä paitsi aitan orrella on riippumassa uudet mustatkin kengät. — Niin, mut se ehkä aikoo niitä säästää Marille vihkimäkengiksi."
Martin täytyi väkisinkin hymyillä tuommoiselle huolenpidolle. "Vihkimäkenkiä kolmetoista-vuotiselle tytölle; voi niitä akkoja ja sitä akkojen älyä!" — Marttia oikein nauratti tuo Reetan homma.
Sen huomasi Reetakin, mutta ei kehdannut kysyä mille mies nauroi, "sillä tyhjällehän se varmaan nauraa; mitäpäs nauramista minussa enää olisi?"
"Heitä jo hiiteen nuo rajat, onhan sinulla parempiakin, niin mitä noista viitsit enää kuroa", sanoi Martti hetkisen kuluttua.
"Vieläpä nää minulle näkyvät välttävän", arveli Reeta.