"Puhutella Margarethaa kahden kesken", lausuin minä vapisten kunnioituksesta.
"Ei hän osaa suomea, mene matkaasi", oli ukon epäkohtelias vastaus.
Tuo pieni poika nalliainen alkoi nyt laveasti kertoa minun rakastumisestani "sisar Margarethaan", vaan ukko kielsi häntä ja käski edeltäpäin kiiruhtamaan laivalle. Siitä huomasin minä heidän jo todenteolla tekevän poislähtöä, ja lapsellisella avosydämellisyydellä kerroin hänelle suhteeni hänen tyttäreensä. Lopuksi innokkaasti rukoilin, että hän ottaisi minut taiteilijajoukkoonsa, että saisin seurata morsiantani hänen myötä- ja vastoinkäymisessään. — Sillä välin oli Margaretha saanut kaikki valmiiksi ja yhdellä hyppäyksellä hän jo istui rattailla. Ukko seurasi tytärtään ja he katosivat portista kadulle. Melkein mielettömänä juoksin minäkin rannalle ja jouduin juuri parahiksi näkemään, kuinka kaarevakylkinen laiva, jonka piipusta musta savu tuprusi, hiljaa alkoi kyntää järven tyyntä pintaa vieden mukanaan minun lemmittyni ihan minun silmieni edestä, minun, joka tätä nähdessäni luulin kaiken ilon ja onnen maailmasta häviävän, samalla tavalla kuin laivan piipusta nouseva savu haihtui ilmaan. Näistä kolkoista epätoivon mietteistä herätti minut kortteerini piika, joka oli lähetetty etsimään minua ja saattamaan takaisin huonevankeuteeni. Välinpitämättömänä seurasin häntä, sillä koko maailma oli mielestäni tyhjä, iloton vankihuone, ja yhdentekevähän oli kuinka iso osa siitä oli minun käytettävänäni.
Pojasta tuli nuorukainen, nuorukaisesta on tullut mies, miehestä harmajahapsinen vanhus ja hämäränä muistona kummittelee mielessäni tuo ainoa rakkauteni. Toistamiseen en ole sitä pyhää liekkiä povessani tuntenut ja pahoin pelkään, ett'en sitä enää tunnekkaan.
VIHKIMÄKENGÄT.
Kummini kertoi:
Kaikista merkeistä päättäen oli Haapapuron mökissä juuri vastikään päästy päivälliseltä. Martti istui vielä tavallisella paikallansa pöydän päässä ja niinkuin ainakin syömästä päästyä, kaiveli hampaitansa vaskisella hinstatilla eli piippuneulalla. — Reeta, Martin vaimo, seisoi taas karsinapuolella nurkkakaapin edessä löytääksensä sieltä jotakin, jota miehensä ettoneaikana voisi hiljaisuudessa korjata. "Eipähän se kuitenkaan ilman ettoneetta lähtene minulle lehdeskoivuja kaatamaan, kun se on semmoinen pattio koko mies", supisi Reeta itsekseen.
"Mitäh?" kysäsi Martti.
"Ei mitään", sanoi Reeta ja ajatteli, "no on sillä korvat, kun toisen ajatuksetkin kuulee!" Hän ei kumminkaan, vaikka miten olisi etsinyt, löytänyt muuta kuin punonnaisen ja kolmisulkasen äimän. Niistäpä juolahtikin hänelle mieleen, että "ehkä niistä vanhoista lipokkaista vielä paikkaamalla tulisi kalu", ja hän rupesikin niitä korjailemaan.
Pöydän latvalla leivänmurujen ja kalan ruotien seassa oli vielä kaksikorvainen piimätuoppikin. Reeta oli sen, samoin kuin muutkin tähteet, jättänyt Marin korjattaviksi, mutta se taas oli kesken vanhusten syönnin jo lähtenyt ulos, "minne lie mennytkään". Mielellään olisi Reeta itse kuitenkin pannut piimätuopin talteen, kun "tuo Martti oli semmoinen piimäpukari", mutta hän ei ilennyt, "sillä sittehän se luulisi, jotta minä sen hänen tauttansa pois kyyssyytin, ja tuskinpa tuo nyt enää sitä tahtoneekaan, kun jo syödessään ryysti niin armottomasti, jotta oikein se hirvitti", ajatteli Reeta puoliääneen.