"Muistakin, ett'et heitä yhtään alle yhdeksän markan, antaa muuten mennä oikeuteen", kuului rannalta Reetan jäähyväisvaroitus.
"En, en — ole huoletta siitä", tuumaili Martti ja venhe liukui eteenpäin melkein rasvatyynen järven pinnalla.
Rantamilla kukkivat tuomet, loistossa kilpaillen moniväristen metsäkukkien kanssa, joiden tuoksua tuntui häilyvän noilla laskeuvan päivän valossa kimaltelevilla laineillakin. Venhe kulki aivan pitkän Tervaniemen nenitse ja sivusi monta monituista heleän vihreätä saarta solutteleutuen niiden välitse, kuni ruohostossa luoviva sorsa. Saarista, jotka näyttivät veteen pistetyiltä eri muotoisilta kukkaisvihkoilta, kuului jos jonkinmoisia lirityksiä ja säveliä. Niitäkö lienee hektorikin kuunnellut, vai muutoinko lienee huomannut uikutuksensa turhaksi, koska se rauhallisesti paneutui levolle.
Niin tultiin Akonsalmelle. Vienon tuulen tuomasta löyhkästä huomasi Martti siinä "että Akkolan lautamies tuntuu jo levittelevän tunkioitaan rukiin alle, mutta johan tuo alkaa olla aikakin."
Sitte siirryttiin väljemmille vesille, mutta vieläkin silloin tällöin vilahti ohitse joku lehtevä saari. Tuolla jäi jo vasemmalle kalju Kyröluotokin ja edempänä alkoi aueta eteen Pielisen avarat ulapat. Kauvempaa näkyi muita kookkaampi Kuusisaari, jonka mökissä varmaan jo oltiin lypsyllä, koska tummien kuusten väristä tuntuvasti eroava, sinertävä savupatsas kohosi sieltä kuulakkata korkeutta kohden. Silloin alkoi Marin hentoja käsiä hieman uuvuttaa ja hän vetäisten airot venheesen rupesi hetkiseksi ihailemaan synnyinseutunsa suloutta.
Katselemistapa seutu taisi ansaitakin. Veden kalvossa päilyi lämpimän näköinen kesäinen taivas ja nuo rannoilla kaareilevat, vakavat vaarat yhdessä kunnasten kanssa näyttivät niin hempeiltä viheriässä kesäpuvussaan. Tuntui kuin olisivat ne hiukan häpeissään punehtuneet nähdessään miten tuo vankka, vanha manner viitsi niin lapsellisesti leikitellä epävakaisen veden kanssa lähettämällä sen syliin pitkiä niemen kaistaleita, joiden rantoja laineet sitte lempeästi suutelivat; vai lieneekö ilta-aurinko muutoin vain punannut vaarojen rinteitä. — Ritoniemellä taas rehoitti uhkea laiho ja sieltäpäin kuului jonkun karjasta eksyneen sonnin juhlallinen mylvintä. Puiden lomatse näkyi ylempää pienoinen mökki ja Lehtovaaran rinteellä heloitti punanen herraskartano täydessä loistossaan. Sen akkunat välähtelivät niin somasti, ikäänkuin nekin olisivat iloinneet kesäillan kauneudesta.
Salmelan kohdalle asti ei sitte enää kuulunut muuta kuin veden hiljainen solina venheen kokan edestä, vaan siellä, talon valkamassa, tervasi ruotiukko venhettä ja vapisevalla äänellä verkallensa veisasi:
"Ne niitun kukat koriat ja laiho laaksoissa, niin ylpeät yrttitarhat, puut vehreät verassa; ne meille muistuttavat suurt' hyvyyttä Jumalan."
"No soudapas nyt, ett'ei aivan aamu tule, ennenkuin kotona ollaan", sanoi Martti tytöllensä, joka ikäänkuin unesta havahtuen tarttui airoihin.
Pian kuluikin loppumatka ja venhe jysähti kauppamiehen laituriin.
Martti itse otti lammasvasun ja Mari sai taluttaa koiraa.