Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen, "kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" — — —
"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."
"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa sulatetuksi saat."
"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."
Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi. Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja olivat silmät ihan soaista.
Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin korkea kuin hyväkin mäki.
”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro, jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — — niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'. Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin sanovat'."
Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä kohden.
Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua, huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.
Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään. Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo, tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.