Niillä rippikoulumatkoillahan sitä oli nähnyt yhtä ja toista. Kirkonkylän rannassa oli aina kerran viikkoon käynyt höyrylaiva ja aikansa laiturissa pihistyään ja puhistuaan surkeasti mölähtänyt ja niin sanomin, ilman airoitta ja purjeitta, alkanut mennä puksuttaa pitkin siintävää selkää; mihin asti lienee mennytkään aina Kiviniemen taakse, kukatiesi kauemmaksikin.
Oli niitä ollut katsottavina muitakin ihmeitä, niinkuin esimerkiksi semmoinen kumma, kun kanttori ja kauppamies Äänäkäinen ajaa viilettelivät pitkin maantietä ilman hevositta kaksipyöräisillä kärryillä. Mutta ne kärryt! Niissä oli kaksi pyörää kyllä, mutta ei rinnakkain, niinkuin "oikeiden ihmisten" kärryissä, vaan peräkanaisin. Eikä niissä ollut edes aisoja, ei lavoja, ei kakkuloita, ei edes istuinta. Vai istuinta, kun ei ollut edes kunnollista vippalautaa! Olihan vain pyörien välissä noin haravan varren paksuinen musta keppi. Ja uskokoon, ken tahtoo — — mutta sillä istui mies ja "ann' soittaa" eteenpäin, kuin kilpahevosen reessä. Jotta ei istuinlihoja kovin lyöttäisi, oli kepin päälle viskattu tuohikinko. Semmoista hamppua ne sitte menivät, että ei ennättänyt kunnolla katsoakaan, ja "pim, pim" kilahti vain kerran takanasi, niin jo olivat sylien päässä edelläsi, eikä niitä kauhistuksia saanut kiinni juoksemallakaan, "vaikka toiset pojat kyllä koettivat toisenkin kerran".
Sellaisia muistoja niitä oli Sippo Kelleksellä nuoruutensa ajoista, mutta niiden näkemisestä oli jo, kuten sanottu, niin kauan, että nuo muistot suuresta maailmasta alkoivat jo haalistua, muuttua utuisiksi uniksi. Eikä Sippo sinä ilmoisna ikänä aikonut enää suuren maailman hyörintään osallistuakaan, sillä suoraan sanoen, siellä oli ollut ikävä. Ei ollut saanut kunnollista keittoakaan kuin ostamalla, ja markka oli mennyt viikosta suutarille asunnon vuokraakin. Ja siihen lisäksi oli pitänyt hänen eukolleen kantaa vedet ja lakaista huoneet tai juosta kylällä asioilla. Ja sitte vielä oli kirkossa haukuttu "pöllöksi" ja "pässinpääksi", kun ei ollut kanttorille läksyjään osannut. Mutta mitenpäs osasit, kun piti olla suutarin renkinä niin, että ei ollut aikaa lukea. Ei ollut Sipolla aikeita suureen maailmaan enää lähteä; mutta tulipa Haapaniemeenkin se tukkivimma, kun kerkisi.
Kun ei Sipolla itsellään ollut metsää myytävänä, niin kelpasi hän vierasmieheksi vaikka kenen isäntämiehen kontrahtiin. Ensiksi oli pitänyt vain piirtää puumerkkinsä oman isännän papereihin, mutta sittemmin jok'ikiseen, joka Haapaniemen kylässä kirjoitettiin. Ja niitä oli monta.
Kyllä Sippoa jo viikkokausia ennakolta kauhistutti, kun täytyi ensimmäisen kerran mennä vierasmieheksi oikein käräjiin, Ohtolan Mikon tukkijutussa. Kun kuitenkin oli kymmenkunnan kertaa käräjissä käynyt, niin ei se asia enää tuntunut sen ihmeemmältä, kuin palonkyntökään, nimittäin sitte, kuin siihen tottuu. Päinvastoin oli niillä käräjillä viehättäväkin puolensa. Siellähän sitä näki kaiken maailman ihmiset ja kuuli kaiken maailman asiat. Eikä siinä kaikki, vaan vielä tuli hyvät päiväpalkatkin ja kyytirahat, vaikka isäntämiehet aina omassa kyydissään Sippoa käräjäpaikkaan kulettivat. Ja entäs työ siellä, josta kolme markkaa päivältä maksettiin! Ei se sekään selkää katkaissut. Joi vain kahvia ja söi isäntien eväitä, väliin ajan kuluksi naukaten pienen ryypynkin. Ei se työ selkää katkaissut.
Niin; oli niillä käräjillä miellyttäväkin puolensa, ja kyllä Sippo sai monena vuotona niillä kulkuakin, Mutta tuleehan se viimeinkin pää vetävälle käteen, Haapaniemeläistenkin tukkijutut loppuivat kerran. Ja ihmeellistä, aina oli "korkea oikeus" ja lautakunta tuominnut asian juuri niin, kuin Sippo oli sen selittänyt.
"Jos sattuisi itselle oma asia oikeuteen, niin kyllä se täällä tuomio tehtäisiin silloinkin, niinkuin minä sen tahtoisin", mietti Sippo. "Mitäs joutavia", jatkoi hän sitten mietteitään, "mitäpä omaa asiaa sitä minulle sattuisi. Herastuomari kiinnitti torpan kirjatkin äskettäin taas kymmeneksi vuodeksi, eikähän minulle mitä muita omia asioita satu. Pahuus, ettei ole edes saamisiakaan, jotta saisi toki jotakuta omassakin nimessään käräjissä käyttää retuuttaa! Mitäpä sitä kuitenkaan meikäläisellä olisi omaa, niinkuin esimerkiksi minulla. Omahan tuo tosin on torppa, oma on eukko — se Maija-Liisa — ja omat ovat lapset: Anni, Yrjö ja Hermanni; oma on ruuna ja ne lehmän kantturat: Ynnikki, Papuri ja Perjakka; oma on Hallikin, mutta kissakaan ei ole oma, vaan Annille sen Saarelan Miina kummin lahjaksi toi."
Pitkin syksyä se kuitenkin hiljakseen mielessä Sipolla kyti, että pitäisi sitä vielä edes talvikäräjiin päästä. Ei kuitenkaan ilmaantunut mitään asiaa, ei vierasta, ei omaa. Teki jo tuossa joulun tienoissa mieli kysymään neuvoa Maija-Liisalta, jos hän sattuisi jotakin käräjä-asiaa keksimään.
"Mitäpä ne naiset keksisi", päätti hän kuitenkin. "Niillähän on tukka pitkä, järki lyhyt; kieli raskas, äly kevyt." Jouten ollessa joulun sekä suurina että pieninä pyhinä se kumminkin yhä enemmän kaiveli mieltä, kun ei miehisen miehen pitänyt keksiä asiaa, josta talvikäräjiin pääsisi ja saisi taas viettää jonkun joutilaan päivän samoin, kuin nytkin pyhinä, mutta sillä eroituksella sittekin, että palkka juosta jollottaisi, parempi, kuin parhaalta heinäpäivältä. Oikein se säilösteli sydäntä se seikka, mutta minkäs sille mahtoi. Muut saavat käydä käräjissäkin, mutta mitäs meikäläisistä.
Sippo muisteli muistelemistaan yhä kaikkia käräjäjuttuja, joita ja joista oli kuullut entisillä vierasmiesmatkoillaan, jotta eikö niistä saisi itselleen johtoa, voidakseen jonkun käräjiin viedä — sama se kenen tahansa. Maariidoista ja myllynpaikkarettelöistä ei löytynyt apua. Saamisia ei ollut, eikä metsä-asioita myöskään. Viinaa ei näillä tienoin, Sipon tieten, missään poltettu, eikä sapattina kukaan työtäkään tehnyt; isäntämiehet eivät arkenakaan. Ei ollut kukaan edes, sitte rippikoulun, Sippoa sanonut "pässinpääksi" eli "pöllöksikään". Jos taas vetäisi kanttorin käräjiin niistä rippikoulun aikuisista asioista, niin sitä tuskin sakotettaisiin, kun siitä oli jo niin kauan. Eihän ollut Rantais-Mattiakaan sakotettu, vaikka se oli Kärähkän emäntää "kanaksi" sanonut; ei ollut sakotettu, kun asiasta oli jo kulunut kymmenen vuotta, vaan päinvastoin oli Matti vielä saanut kulut. Ja kuka sen tietää, jos vielä sekin vaikuttaisi asiaan, kun se "pöllöksi" ja "pässinpääksi" kellännyt kanttori oli jo vuosia sitte kuollut, eikä tämä nykyinen kanttori tainnut Sippoa tuntoakaan, vaikka olikin sen vanhan kanttorin vävy.