HULIVILI
Huliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo aivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle sen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin nikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän loppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin oli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu- ja paimenpoikana tahi "kättä-pitempänä", niinkuin sitä siellä päin sanotaan.
Armossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet, kun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: "minulle vähän sukua äitinsä puolelta".
Kalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon "vähän sukua isänsäkin puolelta", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut Ritalassa "monta Herran vuotta", ja näyttänyt kerran kupparille paksua kultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; "talon Matiltako sait?" niin ei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut: "sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja on minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä."
Koko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti käskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, "parhaan mitä rahalla saapi". "Niin, jotta", päätti Kalalahden kuppari vakuuttelemisensa aina, "niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla Ritalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii, vaikka emäntä koettaa toisin uskotella."
Miten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että paljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin saivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se oli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä, muusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi Tiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa ja lupasi pitää pojasta huolta "ihan niinkuin omasta lapsestaan." Eikä se emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa olla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta talossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin oikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka paimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta armias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille jotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin sanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä puhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa kaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla olemaan.
Kerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi emäntä vastaan: "ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman laiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan ole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä uskoisi sen ikäisestä."
Ja sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: "kun rovastin renki oli tässä kesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli siitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli tiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'"
"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli siihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä hevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja eikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa kohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi sisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin panna veräjä kiinni."
"Ole toimeamatta", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä käskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista huhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää, imin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet aikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen kuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin renki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta salolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä löydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos olisi pojan vain käsiinsä saanut.