Viimein sai Halolan voimies asiakseen tuoda kaupungista keittäjän Hakoniemelle, sillä. Mikon mielestä oli häpeä, jos ei Hakoniemen herrasväki palvelijaa saanut, vaikka niitä muihin herraspaikkoihin oikein tunkeutumalla kuului pakkautuvan.
Halolan voimies kuljettiin sitte kaupungista tytön, jolla oli tukka nupulla, oli sekä sormukset, että hatut ja puuhkat, ja olipa korvissakin oikein helmirenkaat. Sellaista palvelijaa ei ollut yhtään edes Pihkasalmellakaan, vaikka se överstin väki oli muutoin niin olevinaan. Eikä se ollut edes ylpeäkään se Manta-Leena, vaikka oli niin sorea.
Patronessa tietysti pani kokonaisen markan kirkonkukkaroon; ei tosin vaivaisille, vaan köyhäin ylioppilasten kolehtiin, mutta samahan se itse asuissa, oli. Yleinen oli sitte tyytyväisyys Hakoniemellä, varsinkin siksi kun Manta-Leena osasi neuvoa herrasväelle herrastapoja ja opetti Tiinalle niin kauniita lauluja, että koko kirjain ostamishalu tytöltä tyyten unehtui. Mutta:
"Onni ja ilo ei kaukaa kestä,
Vaan murhe ja huoli ne ain' estää
Ihmisen sydämmestä ja — mestä."
lauleli Manta-Leena kilpaa Tiinan kanssa.
Muutamana talvisena iltana, kun Eliisapetti-Kathariina rupesi pärekopasta nurkasta ottamaan rahoja lähettääkseen Manta-Leenaa kauppiaalta voita ja vehnästä ostamaan, olikin koppa tyhjä — aivan tyhjä! Mikko ei ollut itse kotona ja palvelija arveli herran ehkä ottaneen rahat mukaansa, kun joku aika sitte oli luvannut majatalon isännältä ostaa hirsiä tulevaa rakennusta varten. Kaikki kolme lähtivät viimein majataloon asiata perustelemaan, sillä Tiina oli ollut näkevinään, ettei pappa ottanut mukaansa, kuin yhden setelin.
Suutari-Mikko kyllä löydettiinkin majatalosta, mutta hän oli semmoisessa tilassa, että ei kyennyt tekemään selkoa mihin rahat olivat joutuneet, eikä kukaan tietänyt kuinka paljo niitä oli ollutkaan jälellä kopassa.. Patronessa muisti siinä vielä olleen "seteleitä hyvän kahmalollisen silloin kuin hän niistä viimeksi muutaman otti." Mutta nyt ovat poissa joka lippu.
Poissa ne olivat ja poissa ne pysyivätkin, sillä Mikolla ei taskussa ollut, muuta kuin pari murtunutta paperossia, kortit ja valekultaiset kellonperät. Vielä samana illalla lähti Manta-Leenakin pois Hakoniemeltä, koska ei sanonut enää tahtovansa palvella mistään hinnasta semmoista "roskaväkeä". Tiina koetti kyllä selittää heidän olevan herrasväkeä, mutta Manta-Leena hymähti ja sanoi: "semmoista herrasväkeä!"
Kohta huomasivat hakoniemeläiset itsekin, etteivät he enää olleet herrasväkeä, vaan "nälkäistä väkeä". Muisto heidän herrasväkenä olostaan elää kuitenkin niillä tienoin sukupolvesta toiseen, sillä siihen aikaan oli kirkonkukkaroon tullut kokonainen markka. Kokonainen markka! Ja seurakunnassa, jonka rikkain mies oli ajanut kolmatta peninkulmaa edestakaisin eräänä kesäisenä päivänä vaihtamassa kymmenpennistä pennin lantiksi, kun aikoi ripille perheineen mennä, eikä siis sinä sunnuntaina voinut olla panematta mitään kirkon kukkaroon. Itsekseen arvelikin Eliisapetti-Kathariina sillä markalla jonkun ylioppilaan toki ainakin papiksi lukevan. Ja vielä kuolintuskissakin lohdutti se hyvä työ häntä sangen suuresti. — "Muistetaanhan ne semmoiset vielä tuomiollakin, niin jotta – – –" kuuluivat olleenkin hänen viimeiset sanansa tässä elämässä, kun Rekulan saunassa ruotuvaivaisena viimeisen henkäyksensä veti.