Annin pukeutuessa vaimo vuoroin puhui, vuoroin itki ja hääräili Sipon ympärillä. Sippo itse istui hölmistyneenä, koettaen selitellä, ettei hänelle ollut mitään tapahtunut. Maija-Liisa ei kuitenkaan antanut hänelle paljoa puhevuoroa, vaan kesken muita puuhiaan toimitti, Annin kiireesti matkalle hakemaan talosta apua.
"Ota sukset ja käy yksin tein Lehikoisellakin, mutta joudu!" toimitti Maija-Liisa Annille. "Sano Lehikoiselle, jotta ottaa mukaansa suoniraudan." Sitte hän vielä kuiskasi hiljaa tytön korvaan: "isäsi tuli yhtäkkiä hulluksi tallissa käydessään."
Itkien lähti tyttö yön selkään taipaleelle ja äiti herätti pojatkin. Sippo itse oli kuin unessa tuosta hälinästä, eikä oikein käsittänyt, mitä tämä vaimon hätä ja hälinä oikeastaan merkitsi. Hän kyllä vakuutteli "olevansa viisas", mutta vielä entistä vähemmän uskoi sitä Maija-Liisa, kuullessaan isän aikovan viedä oman lapsensa, Annin, käräjiin "kissan ruokosta".
Kissa, varsinainen rauhattomuuden aihe, oli sinä iltana ainoa koko Kelleksen torpassa, joko ei ollut asiasta tietä pannakseenkaan. Istuihan vain rauhallisesti lämpimällä tuhkaläjällä tahi raukeasti ojenteli jäseniään, ihmetellen toisten itkerehtämistä ja outoa hääräilyä.
Sippo olisi jo mennyt uloskin huutamaan Annia takaisin, mutta Maija-Liisa ei laskenut. Hän koetti mennä väkisin, mutta äiti tarttui kiinni yläpuoleen ja komensi Yrjön ja Hermannin kiinni jalkoihin. Ja vaikka pojat olivatkin vielä niin pieniä, niin saivat nuo tenavat, yksissä tuumin äidin kanssa, sittekin Sipon nujerretuksi sänkyyn. Vesikorvo kaatui siinä nujakassa, mutta sitä ei kukaan joutanut nyt suremaan.
Kuni takiaiset nujuuttivat nuo kaikki kolme Sippo parkaa, joka hiessä päin ponnisteli vuoteella kiusaajainsa käsissä, joiden sitkeys oli aivan hämmästyttävä. Viimein ei Sipon auttanut muu, kuin pyhästi luvata pysyä, ihan asemillaan siksi, kunnes Anni toisi kylästä avuksi väkeä. Kuitenkin pani hän sen ehdoksi, että saisi polttaa piippua pitkällään ollessaankin.
Ja siiloin tapahtui se kumma, että Maija-Liisa, joka aina ennen oli miehelleen tupakan poltosta marissut, nyt itse pani hänelle tupakat piippuun ja vielä piti tultakin pesän päällä, kunnes panos syttyi. Sitä ei ollut tapahtunut koko heidän yhdessä olon aikana, kolmeentoista vuoteen, eikä sitä ennenkään.
Viimein alkoi tulvia väkeä kylästä. Sitä tuli tulemistaan niin paljo, että kaikki eivät tupaan mahtuneetkaan. Oli siinä sitte voihkinaa ja vaikerrusta, kun Maija-Liisa kaikkien kuullen kertoi, miten kaikki oli käynyt; miten hän oli säikähtänyt; miten jo hänen "vaivaista syntistä" lukiessaan mieli oli niin oudoksi valahtanut, "niinkuin ainakin pahan edellä"; miten hän jo pitkin syksyä oli ihmetellyt, kun Sippo aina oli ollut niin "tuumissaan ja harvasanaisena"; ja miten "nyt lienee parasta palkata renki ajoja ajamaan, torpan töitä tekemään ja olemaan apuna", jos Sipolle sattuisi raivopäitä tulemaan. — "Kyllä meillä poikien kanssa tässä jo olikin koko talkoot niin, että en minä enää toiste uskalla ilman miehisettä avutta Sipon kanssa tunniksikaan jäädä", päätti hän puheensa ja pillahti itkuun.
Sippo koetteli kyllä pitää puoliansa puheessa parhaimman mukaan, mutta säälivin silmin häntä vain kaikki katselivat. Ja eukot itkivät joskus ääneen niin, että koko torppa oli täynnä porinaa, jota vielä osaltaan lisäsi liedelle, vierasten kunniaksi, asetettu paksumahainen kahvikattilakin. Lausuttiin siinä sitte sinä yönä arveluita sinne tänne siitäkin, paranisiko Sippo enää koskaan ennalleen, vai jäisikö ijäkseen mielenvikaan, niinkuin Juutilan seppäkin oli jäänyt —. se seppä, joka väitti ihmisten vielä oppivan lentämäänkin.
Lehikoinen vakuutti Sipon paranevan vielä entistä ehommaksi, kun hän vaan suonta "näppäjäisi", jotta kaikki musta veri päästä pois pääsisi; mutta, kylän kuppari pudisteli epäileväisesti päätänsä. Muutenkin olivat nämä taiturit eri mieltä siitä, olisiko tässä tapauksessa otettava verta, otsasta, vaiko ohimoista tai niskasta.