"Kuulkaapas, tohtori", sanoi silloin Taavetti. "Te lähdette nyt; se on varma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä varten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta kahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne on paikalla mennyttä."
"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka pahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti pukeutumaan matkaa varten.
"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli ihmisvoimain?"
"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään", sanoi Taavetti tavattoman ontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. "Minä sanon tuolla ylhäällä, että syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te uhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta."
Lääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa tekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki paloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa, eikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.
Kaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna sekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina oli ihan tyrmistyttävää ollut.
"Luokaa vettä", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään, ja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä pilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä viimeinkin.
"Tulta edessä päin, huusi hän.
"Sitä kohti", kuului pimeyden sylistä vastaus. "Ja jos minä uuvun, niin pitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä."
Lääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä elämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja joka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —