"Mutta sitä ennenhän tulee loppu."
"Jos tulee, niin tulkoon", tuumaili äiti. "Mutta minusta se olisi ihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan, joilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio tulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa puolen talven leivästä."
"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on
Anna-Mari", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.
Kalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: "mitäpäs petosta siinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken loputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne epäuskoiset mammonan orjat."
"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?"
"Eivätkä ota.". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat selvillä,?
"Niin ovat, niin ovat", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja jotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.
Kalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo saapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.
Paria isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa myyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella siihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä lakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi vain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.
Soljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä kertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot kahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä, kun kyläläiset olivat "kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle, joka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo."